... Tai ei oikeastaan, koska kummalliset australialaiset viettävät joulua vasta joulupäivänä. Olen viime päivinä juossut jouluostoksilla, käynyt eteläisen pallonpuoliskon suurimmassa ostoskeskuksessa Chadstonessa käyttämättä pennin hyrrää mutta kuluttanut silti lahjoihin taas ennätysmäärän rahaa vaikka luulin, että tänä vuonna pääsen halvalla kun perheelle ja ystäville ei tarvitse ostaa mitään. Vaikka Suomessa olevat rakkaat eivät mitään tänä vuonna saakaan, on täällä ollut yhtä sun toista lahjottavaa. On ollut itseasiassa aika hauskaa käydä lelukaupoissa etsimässä pojille joululahjoja ja selailla lelukuvastoja heidän kanssaan. Oma lapsuus tuli mieleen kun piti saada ties minkälaista härpäkettä ja turhaa krääsää, pojat ilmoittivat lähes jokaisen lelun kohdalla että se on saatava ja se on upein lelu ikinä. Tuttu virsi.

Blogitauon syynä oli ihan vain se että olin kipeänä melkein pari viikkoa enkä ole ehtinyt paljon mitään kirjoittamisen arvoista tekemään. Työviikot ovat olleet melko kiireisiä mutta nyt tahti on onneksi hiljentynyt. Huomenna on viimeinen työpäivä ennen parin viikon LOMAA - sitä on odotettu ja vaikka olen au pairin työstä pääosin tykännytkin, on kiva päästä hetkeksi lapsivapaaseen ympäristöön. Näillä näkymin tätä pestiä on jäljellä noin pari kuukautta ja sen jälkeen tiedossa vähän matkustelua ennen toisen vuoden viisumin vaatimiin farmitöihin ryhtymistä. Kysyin taas tänään itseltäni, että mihin tämä aika oikein katoaa? Neljä kuukautta Australiassa tulee ihan justiinsa täyteen.

Viime viikonloppuna juhlittiin Aaronin 27-vuotissyntymäpäiviä pienellä porukalla Phillip Islandilla. Säät suosivat, Australian kesä on todellakin lunastanut odotukseni sillä lauantaina elohopea nousi 41 celsiusasteeseen. Suomalaiselle tuollaiset lämpötilat olivat hieman liikaa, paljon muuhun en pystynyt kuin rantahiekalla makaamiseen ja veden juomiseen. Meressä olisi ollut mukava viilentyä mutta rannat joilla kävimme, olivat surffareiden suosimia ja siis kovin aallokkoisia. Mun kaltaiselleni noviisille meni pupu pöksyyn aallokossa ja tyydyin lähinnä seisoskelemaan rantavedessä. Oli ihailtavaa katsottavaa kun kymmenvuotiaat lapset menivät aaltojen seassa pienine surffilautoineen kuin noh, kalat vedessä - aussilapsia ei tunnu meri pelottavan. Mä sen sijaan olin kauhuissani ja olin satavarma että vuorovesivirtaus vie mut mukanaan keskelle merta.

Sellaiset lyhyehköt kuulumiset tällä kertaa! Mukavaa joulun odotusta kaikille :)

Viiniä, viiniä!

Moro! Tähän viikkoon oon lähtenyt vähän positiivisemmalla meiningillä. Viikonloppu oli ihana ja rentouttava ja mulla oli tänään poikien kanssa pitkästä aikaa oikeasti kiva päivä. Sain nauraa kaksikolle jatkuvasti ja heilläkin tuntui olevan mukavaa. Ei me mitään erityistä tehty, mutta vietettiin aikaa trampoliinilla ja pidettiin telkkari kiinni ja iPadit sun muut laitteet käsien ulottumattomissa. Yksi aihe joka aiheuttaa tässä perheessä joka päivä hampaiden kiristystä ja kiukuttelua, on nimenomaan toi ruutuaika. Pojilla on telkkari auki hyvin usein niin aamiaisella, lounaalla kuin illallisellakin ja lapset vaativat puhelinta tai tablettia käsiinsä heti jos tulee tylsä hetki. Ollaan nyt yritetty vähentää tota ruutujen tuijottelua ja näyttäisi tuottavan tulosta! 

Mutta viikonlopusta vähän tarkemmin, tai oikeastaan sunnuntaista. Lähdettiin aamulla kymmenen aikaan Aaronin kanssa liikkeelle kohti Morningtonia joka on seuraava kaupunki Frankstonista alaspäin mentäessä. Alue on ihan hurjan kaunis ja tunnettu lukuisista viinitiloistaan. Käytiin aamiaisella/brunssilla/miksi sitä nyt haluaakaan kutsua Winey Cow- nimisessä kahvila-ravintolassa. Annos oli mielettömän hyvä, mutta jätti hieman nälkäiseksi - 19 dollarilla luulisi saavansa vatsansa täyteen mutta toisin kävi. Paikka oli viihtyisä, ehkä vähän ylihinnoiteltu. Kahvi oli hyvää ja riittävän vahvaa suomalaiseen makuun. ;) Kahvista puheenollen, Melbourne on kuulemani mukaan kahvinystävän mekka ja ihan kelpo kahvia täältä useista paikoista saakin. Jotenkin silti kaipaan sitä perinteistä suomalaista Juhla Mokkaa! Olen tainnut tästä aiemminkin avautua, että kapselikeittimen kahvi ei nyt vaan millään tavalla tyydytä kahvinystävän tarpeitani ja aamuisin tarvitsen vähintäänkin pari kuppia tuota laihahkoa maitokahvia herätäkseni. Kerran hostäiti oli ostanut epähuomiossa kofeiinittomia kapseleita - ne pari päivää olivat tuskaa meille molemmille.

Takaisin asiaan. Jatkettiin matkaa Crittenden Estateen, jossa päästiin maistelemaan viinejä! Oltiin molemmat ekaa kertaa maistelemassa ja sen kyllä huomasi. Viereisissä pöydissä ihmiset kävivät intensiivisen kuuloisia keskusteluja viinien ominaisuuksista, pyörittelivät laseja, haistelivat viinejä... Oma strategiani maistelun suhteen oli lähinnä "varovainen nuuhkaisu ja pohjanmaan kautta" -tyyppinen. Tarjoilijapolo yritti selittää jokaisen viinin rypäleistä ja valmistuksesta meille mutta itselläni tuo arvokas tieto meni kuin kuuroille korville. Haluaisin nyt vain maistaa viinejäni, kiitos vain!  Lysti maksoi 10 dollaria henkilöltä joka ihmetytti, olin aina ajatellut että maistelutilaisuudet ovat ilmaisia. Tulin siihen lopputulokseen, että paikka oli ensikertalaiselle ehkä vähän liian hienostunut. Viinit olivat ihan hyviä mutta pulloja ei tarttunut matkaan tältä ensimmäiseltä viinitilalta. 

 

Toinen kohteemme oli Trofeo Estate. Heti sisään astuessamme tunnelma oli aivan toisenlainen kuin edellisessä paikassa, ihmiset nauroivat ja turha jäykkyys oli poissa. Henkilökunta oli asiakaspalveluhenkistä ja rentoa - Crittendenin tarjoilijoilta ei hymyä irronnut. Maistelu tapahtui baaritiskillä ja poikkesi siten edellisen viinitilan mallista. Maistoin parasta kuohuviiniä ikinä, harmi vaan että pullon hinta 55 dollaria oli budjetilleni aivan liian korkea. Tykkäsin melkein kaikista viineistä joita maistoin, en tiedä johtuiko se aiemmin nautitusta alkoholista vai siitä että Trofeon tuotteet olivat oikeasti parempia... Veikkaan jälkimmäistä. Viimeinen viinitila jossa kävimme oli Foxey's, joka sijaitsee upealla paikalla Red Hillissä. Paikka oli tupaten täynnä, hyvä että sekaan mahtui. Emme viipyneet kauaa sillä pienehkön aamiaisen jälkeen alkoi tulla nälkä. Ajeltiin Sorrentoon ja napattiin evääksi mitäpä muutakaan, kuin fish & chips! Loistoidea ruoan nauttimisesta puistossa ei päättynyt hyvin, sillä lintukammoisena en kyennyt sulattamaan lokkien runsaspäistä seuraa. Lounas nautittiin siis loppujen lopuksi romanttisesti autossa.

Loppuviikko mennee kiireisissä merkeissä, sillä hostäidilläni on työhönsä liittyen kriittiset ajat käsillä ja paljon iltamenoja. Viimeviikkojen hektisyydestä johtuen ei alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen pidetäkään itsenäisyyspäivän kunniaksi Suomi-teemaisia juhlia viikonloppuna, mutta olen suunnitellut valmistavani jotakin suomalaista syötävää sunnuntaina. Perjantaina pääsen taas hieman tuulettumaan, sillä sain kutsun Aaronin avecina heidän työpaikkansa pikkujouluihin. Saas nähdä, kuinka Melbournen palomiehet osaavat juhlia. Missionani on näyttää pikkujoulujuhlintaa Suomen malliin. No ei vaan, vitsi vitsi.

Life's a journey I know that, and it doesn’t come with a road map

I don't know what the future holds,
I don't know if I'll achieve my goals

I just know life's beautiful
maybe that's 'cause I'm living it on cruise control

Viime päivinä Spotifyssani on soinut ahkerasti tämä australialaisartisti 360:n kappale Live It Up. Varsinkin ylläoleva ote biisistä on pistänyt mut miettimään ja se mukailee pitkälti sitä ajatusmaailmaa mitä oon viime aikoina päässäni pyöritellyt, en tiedä yhtään mitä tulevaisuus tuo tullessaan mutta olen ainakin oppinut sen että jokaisesta hetkestä pitäisi nauttia. En haluaisi syytää blogia täyteen tällaisia vakavia ajatuksia mutta ne nyt tällä hetkellä ovat elämässäni niitä päälimmäisiä ja ajankohtaisimpia asioita. Liikaa mietittävää, liikaa järjesteltävää - aikaa päätösten tekoon on rutkasti mutta silti tuppaa ahdistamaan! En ole koskaan ollut ihminen joka luottaa siihen, että asiat kyllä järjestyvät. Elämänasenteeni on ollut ennemminkin sellainen "pessimisti ei pety" -tyyppinen... :')

Olen tälläkin viikolla huomannut ärsyyntyväni ihan typeristä asioista liittyen muun muassa mihinkä muuhunkaan, kuin töihin ja au pairina olemiseen. Vaikka on hölmöä kuluttaa energiaansa valittamiseen ja kitisemiseen, olen tänäänkin soittanut kolmelle eri ystävälle ja kaikille olen jostakin narissut. Nostan hattua niille tytöille jotka jaksavat tehdä tätä työtä pidempään kuin muutaman kuukauden sillä oma motivaationi on nyt pahasti hukassa - jos vain pystyisin niin palaisin oitis takaisin "normaaleihin töihin". Tästä negatiivisuuspuuskasta johtuen päätin listata tähän postaukseen muutamia asioita, joista olet kiitollinen tai joihin olen tyytyväinen elämässäni nyt.

 

1. Saan asua Australiassa

Niin no, tämä nyt on aika itsestäänselyys mitä tulee niihin positiivisiin asioihin. On ollut kliseisesti sanottuna mieltä avartavaa ja kasvattavaa asua toisella puolella maailmaa uudenlaisen kulttuurin keskellä. Olen saanut tavata ihania ihmisiä joista ensimmäisenä mieleen tulevat hostvanhempani. He toivottivat minut tervetulleeksi kotiinsa ja ottivat osaksi perhettään. Olen saanut nauraa heidän kanssaan monet naurut, poikia tietysti unohtamatta. Ilman tähän maahan tuloa en olisi myöskään tavannut Saaraa, Essiä tai niitä monia muita upeita tyttöjä joiden kanssa olen saanut aikaani tällä viettää. Olen nähnyt tästä maasta vasta murto-osan, mutta siihen asiaan tulee muutos toivottavasti pian.

Ja tämä kaupunki. Melbournea ei ole syyttä rankattu maailman asuttavimmaksi kaupungiksi. Joka kerta junan saapuessa Flinders Streetin päärautatieasemalle, olen hymyillyt itsekseni ja ajatellut miten etuoikeutettu olen ollessani täällä. Tiedän, ettei tämä kaupunki ole kohdellut kaikkia ystäviäni yhtä lämpimästi ja moni on lähtenyt täältä enemmän kuin mielellään - minulle tästä paikasta on kuitenkin muodostunut pikku hiljaa toinen koti. Kaupungissa riittää nähtävää, ruokailumahdollisuudet ovat loistavat ja kulttuuria ja urheilua löytyy moneen makuun.

2. Läheiset Suomessa

Olen saanut ilokseni huomata, että päivittäin ystävät ja perheenjäsenet Suomesta jaksavat muistaa olemassaoloni ja laittavat viestiä tai soittelevat. On tullut olo, että vaikka olen kaukana, ovat he silti lähellä. Tänään soittelin kolmen kuukauden tauon jälkeen erään läheisen ystäväni kanssa ja puhelun päätyttyä olin todella hyvällä tuulella. Hänen äänensä kuuleminen tuntui todella hyvältä ja hetkeksi unohdin sen tosiasian etten näe häntä tai monia muita rakkaita ihmisiä vielä pitkään aikaan. Skype ja Facebook sun muut ovat aika ykkösjuttuja yhteydenpidossa. Ilman niiden käyttömahdollisuutta en olisi varmaan kestänyt kuukauttakaan täällä.

3. Uuden oppiminen

Tämä reissu on opettanut minulle paljonkin. Olen oppinut vaihtamaan vaipan ja ajamaan automaattivaihteista autoa. Siinäpä ne tärkeimmät, heh heh. Totta puhuen, mullahan ei ollut minkäänlaista kokemusta lastenhoidosta kun tulin tänne. Ja se lievästi sanottuna hirvitti, olin ennen au pair- pestiäni lukenut paljon auppariblogeja ja monissa mainittiin, ettei au pairiksi kannata lähteä ilman lastenhoitokokemusta. Minäpä lähdin ja olen huomannut olevani hommassa ihan hyvä. En tiedä tuleeko musta silti sittenkään opettajaa, sen aika näyttää.

Englannin kielitaitoni on myös kehittynyt. Olen oppinut harrastamaan hieman small talkia ja muutamaan kertaan olen saanut kuulla, että puheessani on jo havaittavissa australialaista aksenttia. Lyhennän lauseita aussityyliin ja ostin tänään itselleni ensimmäiset varvastossuni (täällähän niitä käyttävät siis kaikki). Onko tämä "aussiutuminen" hyvä juttu vai ei... Luultavasti ei. ;)

4. Tulevaisuus! 

Suomesta lähtiessäni suljin muutamia ovia, mutta täällä niitä on auennut useita uusia. On vaatinut rohkeutta antaa näiden uusien mahdollisuuksien viedä mukanaan mutta tähän asti se on todellakin kannattanut. Kesä on tulossa, jouluksi ja uudeksi vuodeksi on suunnitelmat selvillä ja ensi vuoden alkupuolikin vaikuttaa oikein mukavalta. Kaikki muu on kuitenkin auki ja se todellakin pelottaa. Silti en voisi olla tällä hetkellä tyytyväisempi siitä puoli vuotta sitten tekemästäni päätöksestä, että lähden tänne.

 

No mutta, jospa mä ensi kerralla saisin tänne kirjoitettua jotain vähän kevyempää settiä! Huomenna lähdetään Aaronin kanssa vielä mulle arvoituksena olevaan kohteeseen päiväksi. Mulla ei ole mitään hajua mitä mun pään menoksi on juonittu, mutta innolla odotan mitä henkilökohtainen turistioppaani on tällä kertaa keksinyt!

Joulupaniikkia pukkaa (not)

Heippa! Tajusin tänään että jouluun alkaa olla aikaa tasan kuukausi. Suomessa tähän aikaan vuodesta olisin jo viritellyt asuntoon joulukoristeita ja kynttilöitä ja kuluttanut Spotifyn joululaululistat puhki, mutta täällä joulun tulo on päässyt yllättämään pahasti. Pahoitteluni siis teille kaikille rakkaille siellä Suomessa, joululahjoja tuskin tänä vuonna tulee sillä huhupuheiden mukaan paketit olisi pitänyt lähettää jo marraskuun puolivälissä täältä sinne pohjoiseen. Tänä vuonna nyt näin. Joulun aikaan liittyy paljon kaikkea jota kaipaan Suomesta - kaupassa työskennellessäni joulu oli erityisen kiireistä aikaa ja joulunalusviikkoa odotettiin vähän kauhunsekaisin tuntein. Viime vuosina sai jännityksellä seurata, tuleeko lunta vai ei. Ja vaikken uskonnollinen ihminen olekaan, kävin parina edellisvuotena laulamassa kauneimpia joululauluja Keravan kirkossa. Nämä kaikki jäävät nyt tänä vuonna väliin. Vaikka viime vuoden joulu poikkesi aikaisemmista jonkin verran edellisvuosiin verrattuna, tulee tämä joulu olemaan ehdottomasti vielä poikkeuksellisempi. Niin minulle, kuin perheellenikin. 

Joulusuunnitelmat ovat kuitenkin vielä hieman auki. Olen saanut kutsun "appivanhempien" luokse viettämään joulua ja hostperheeni on lähdössä ilmeisestikin hostisäni äidille Canberraan. Tuntuu jotenkin oudolta ettei sitä omaa perhettä ole tänä jouluna ympärillä ollenkaan. Pitäisi mennä vieraiden ihmisten luokse ehkä vuoden perhekeskeisimpänä juhlapyhänä. Toisaalta olen saanut sen käsityksen, ettei Australiassa joulu ole samalla lailla rauhoittumisen ja hiljentymisen aikaa kuin Suomessa. Täällä ihmiset tuntuvat keskittyvän enemmän juoma- kuin ruokapuoleen ;) 

Se nyt joulusta vähäksi aikaa. Viikonloppu meni taas liian nopeasti ja kurja, tylsä maanantai koitti. Perjantaina pädyin lähtemään hostäitini ja hänen ystäviensä kanssa vähän tuulettumaan ja minnekäs muuallekaan sitä päädyttiin kuin surullisen kuuluisaan Frankstonin yöhön. Koska seurueeni koostui 30-40 vuotiaista naisista, oli kohteenamme The Deck jonne olin jo kerran yrittänyt päästä sisään huonolla menestyksellä. Paikkaan ikärajana on 28 vuotta, tällä kerralla pääsin sisään hieman iäkkäämmän seurani turvin ja minusta ja passistani otettiin kuvat kaiken varalta mikäli nuori ja vastuuton suomalaisnainen päättää pistää paikat palasiksi. Näin ei kuitenkaan käynyt ja ilta oli oikein onnistunut.

Lauantaina näin Aaronia keskustassa ja illallisen jälkeen paineltiin kotiin nukkumaan ja valmistautumaan sunnuntain Johnston streetin festivaaleja varten. Sunnuntain sää oli lähes täydellinen ja päivä kului mukavissa merkeissä sangriaa juoden.  Kotiin mennessäni sain tosin taas kokea Australian julkisen liikenteen toimimattomuuden - normaalisti yhden tunnin matkaan meni sunnuntai-iltana kaksi tuntia rautatietöiden takia. No, ainakaan täällä ei talvi pääse yllättämään junaliikennöitsijöitä. Sen sijaan aina yllätyksenä on, millä asemalla pitää vaihtaa kulkuneuvoa ja kuinka monta vaihtoa saa yhden matkan aikana tehdä. Alla vielä muutamat kuvat eiliseltä, minä lähden nyt nukkumaan!

 

Elämme jännittäviä aikoja, ystävä hyvä

Heippa! Taas on aika kulunut nopeasti sitten viimeisen blogijulkaisun. Kulunut viikko on ollut työntäyteinen, olen tehnyt pitkiä päiviä mutta pojat ovat sentään hieman tasoittuneet edellisviikosta. Ajatus tahtoo silti harhailla jo ensi vuoden puolelle ja siihen, kun au pair -pestini päättyy. Jotain pientä suunnitelmaa olen jo kehitellyt päässäni ensi vuodelle ja hyvältä se nyt ainakin ajatuksen tasolla vaikuttaa. Toteutuminen on sitten taas ihan toinen juttu - näköjään koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Minä, joka vannoin ettei Australiasta mitään miestä löydy enkä minä ainakaan mitään kakkosvuoden viisumia haaveilekaan tekeväni, olen ajautunut parisuhteeseen aussin kanssa. Ja selailen "sillä silmällä" farmipaikkojen tarjontaa. Kas näin kääntyy takki, ja takki kääntyy näin!

Huomenna olisi helppo päivä tiedossa, tämän päivän pitkää työrupeamaa kompensoidaan huomisella lyhyellä vuorolla ja pääsen vapaille jo puoliltapäivin. Mitään ihmeellisiä suunnitelmia ei perjantain varalle ole, mikä on poikkeus - tuntuu, että viimeiset viikonloput olen juossut milloin missäkin pää kolmantena jalkana. Ei sillä että valittaisin! Lauantai-iltana suuntaan keskustaan ja sunnuntaina pitäisi käydä katsastamassa Johnston Streetin Fiesta, eli jonkintyyppiset espanjalaiset karnevaalit. Voin jo kuulla sangriakannujen kilinän!

Edellisviikonloppu meni osaltani jännittävissä tunnelmissa sillä tapasin Aaronin perhettä ja ystäviä. Viimeisen päälle jännittäjänä olin kauhusta kankeana kun astelin vastaanottokomitean eteen, mutta kaikki sujui loppujen lopuksi hyvin enkä tainnut päästää sammakoita suustani. Ihan kuin seurustelukumppanin vanhempien tapaaminen ei muutenkin olisi aivan törkeän kuumottavaa, toi lisämausteensa tapaamiseen tietenkin mulle vieraamman kielen käyttö. Vaikka englannin puhuminen sujuu jo ihan hyvin eikä perus kanssakäymisessä tarvitse ajatella jatkuvasti mitä täytyy sanoa, sain Aaronin vanhempien kanssa jutellessani kiinnittää erityistä huomiota ulosantiini. Hyvä ensivaikutelmahan on kaikkein tärkein?

 

Olin aina ajatellut, etten osaisi "seurustella englanniksi". En koskaan kuvitellut että kielitaitoni riittäisi ulkomailla asumiseen ja vieraalla kielellä työskentelyyn. Saatika sitten solmimaan ihmissuhteen toista kieltä puhuvan ihmisen kanssa. Toisinaan huomaan, että joku "hyvä läppä" jää sanomatta, koska en osaa sitä kääntää englanniksi. Se saa minut turhautumaan ja joskus tuntuu jopa siltä, etten saa täysin persoonaani esille. Kielitaidon kehittyessä tällaisistakin pikku ongelmista pääsee varmasti yli, mutta surkean huumorin ystävänä viljelisin mauttomia vitsejäni mieluusti jo nyt.  Yritin selittää tällä hetkellä Suomessa kovassa huudossa olevaa kuha-meemiä miesparalle mutta eihän tuo monine merkityksineen hänelle auennut. Annettakoon se anteeksi.

Eilen vietin vapaata iltapäivää keskustassa ja illalla kävin tsekkaamassa Queen Victoria Night Marketin. Kyseessä on iso tori/markkinatapahtuma, jossa oli tarjolla paljon käsitöitä, vaatteita, livemusiikkia ja ennenkaikkea hyvää ruokaa. Pari tuntia meni alueella äkkiä ja jollain ihmeen kaupalla vältyin ostamasta mitään tällä kertaa.
 

Au pair on nyt vähän väsynyt

Viikonloppu, tule ja pelasta minut! Pojat ovat olleet tällä viikolla jokseenkin kiukkuisia. Huono tuuli on tarttunut koko perheeseen ja tämä viikko on tuntunut yhdeltä taistelulta päivästä toiseen. Usko on meinannut loppua ja kärsivällisyyteni ja lyhyehkö pinnani on ollut koetuksella. Olen saanut tapella keskustella nuorten miehenalkujen kanssa muun muassa siitä, onko viisasta laittaa pehmoleluja mikroon ja kannattaako kylpyyn viedä paristokäyttöisiä leluja. Olemme kinastelleet rakentavasti keskustelleet siitä ettei toisen säästöpossusta viedä rahaa, eikä kauppaan ole soveliasta mennä ilman housuja. Torstai oli kuitenkin toivoa täynnä ja tänään on ollut vähän tasaisempi päivä, onneksi. Ilta on mennyt leppoisasti lapsenvahtina ollessa, hostvanhemmat ottivat ja lähtivät tsekkaamaan uusimman Bondin leffateatteriin.

Kiukkuamisista huolimatta on viikko mennyt yllättävän nopsaan. Aika kuluu ja kuluu, kohta olen ollut täällä jo kolme kuukautta mikä tarkoittaa sitä, että reissuni alkaa olla lähes puolessavälissä. Hyi. Tuon kirjoittaminen tuntui melko pahalta. Kohta on joulu, sitten vaihtuu jo vuosi. Olin ennen tänne tuloa luvannut itselleni (ja kaikille läheisille), että kouluun on päästävä vuonna 2016. Nyt en ole enää ollenkaan niin varma. Niin tärkeää kuin koulutuksen hankkiminen onkin, ei mulla ole vielä kiire. Onpas. Eipäs. Saan täällä jatkuvasti kuulla olevani "niin nuori", "ei sulla ole kiire mihinkään". En tiedä onko ero kulttuurissa vai missä, mutta täällä mulle jankutetaan että nyt pitää elää ja kokea. Mene, näe, elä täysillä, matkusta, tee mitä lystäät. Suomessa sen sijaan olen kuunnellut "mene kouluun, hae sinne, hae tänne, mene kokeisiin, lue, lue ja lue vielä lisää" -mantraa. Suomessa uusia ihmisiä tavatessa kysytään: "opiskeletko jossakin, jos et, mitä aiot opiskella?". Australiassa ollessani minulta on kysytty sen sijaan: "mitä aiot tehdä tulevaisuudessa, aiotko matkustella lisää?". Näillä lauseilla ja ajattelutavoilla on suuri ero.

Olen yrittänyt täällä opetella myös sen kuuluisan hetkessä elämisen taidon. Luulin aiemmin, että osasin nauttia juuri tästä kuluvasta hetkestä, mutta ehei. En osannut. Olen pitkään elänyt elämääni sen mukaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen odottanut viikonloppua, vapaapäivää, lomaa. Joitakin tiettyjä juhlia, festareita tai baari-iltaa. Eikä siinäkään kai mitään väärää ole, ongelma on siinä etten ole nauttinut siitä arjesta mitä olen elänyt. Viikonloppuna heräsin tosissani tähän vinksahtaneeseen ajattelutapaani - jo perjantai-iltana ajattelin, että kohta viikonloppu on ohitse ja taas täytyy palata arkeen ja rutiiniin. EI NÄIN. Juuri tämä tylsä hetki tässä on arvokas. Olen yrittänyt sitä pojillekin selittää, ei aina tarvitse olla kivaa ja hauskaa. Toisinaan olen miettinyt, että au pair on joillekin  perheille sellainen "hauskuuden ehtymätön kaivos", joka viihdyttää lapsia jatkuvasti ja yrittää pitää tylsät hetket loitolla.

No, se siitä totisuudesta. Mulla taitaa olla liikaa aikaa kun ehdin vaivata päätäni tällaisilla ajatuksilla. Ajatuksissani ovat olleet jälleen kerran rakkaat Suomen- ystäväni, yksi parhaista ystävistäni viettää tupareitaan huomenna ja sattuneesta syystä en harmikseni pääse mukaan. Pikkujoulukausi alkaa olla Suomessa parhaimmillaan ja ensilumenkin aika alkaa olla käsillä. Voihan Suomi. Kyllä sinne hieman ikävä on. Viikonloppuna kuulin uutisissa puhuttavan Helsingin olympialaisista ja joistakin löydetyistä mitaleista. Taisin hihkaista seuralleni, että hei, kato kato! Ne puhuu Suomesta. Sain hämmentyneen katseen osakseni ja kehotuksen hengittää syvään ja jatkaa aamiaisen syömistä. Mutta kun. Minun Suomeni. Saa nähdä kuinka isänmaalliseksi itsenäisyyspäivä minut saa.

Ps. Tämän kerrassaan ankean ja tosikkoluontoisen postauksen kuvat ovat peräisin Phillip Islandilta ja San Remosta, jossa vierailin viikonloppuna miellyttävän aussiseuralaisen kanssa. (Sori äiti).

 

Uusia tuttavuuksia ja hyvästejä

Terve! Vauhdikas viikko takana, onneksi se alkaa olemaan jo lopuillaan. Jonkinasteinen lomamoodi jäi pahasti päälle viikonlopun jälkeen ja mukautuminen rutiineihin on ollut tuskaa. Tiistaina sai kuitenkin nauttia taas yhdestä hieman erikoisesta vapaapäivästä, kun koko Victorian osavaltio pysähtyi vuotuisen Melbourne Cupin takia. Kyseessä on eteläisen pallonpuoliskon suurin laukkakilpailu, joka nimensä mukaisesti käytiin täällä Melbournessa Flemingtonin laukkaradalla. Päälähdön voitti historiassa ensimmäistä kertaa naisjockey, Michelle Payne, hevosella Prince of Penzance. Kilpailua seurattiin täällä meillä kotonakin suurella intensiteetillä ja vedonlyöntiäkin joku vieraista harrasti.

Eilen keskiviikkona molemmat pojat olivat päivähoidossa osan päivästä joten mulle jäi vähän omaa aikaa päivällä. Kävin ties kuinka monennen kerran paikallisessa ostoskeskuksessa  kiertelemässä ja ihmettelemässä. Jotain vaatettakin tarttui taas mukaan ja lupasin itselleni, että mun on pakko heittää jotakin vanhaa pois. Muuten ei kotiinpaluusta tule yhtään mitään. Onneksi se ei ole vielä ajankohtainen ongelma...  Roudasin eilen vanhan matkalaukkuni tienviereen odottamaan noutajaansa - täällä kun kerran vuodessa on päivä jolloin romunsa saa viedä tien viereen ja jäteauto ottaa kyytiinsä kaiken moskan ilman erillistä korvausta. Mulla ei ole mitään hajua millä nimellä tätä päivää kutsutaan, mutta hiton hyvä idea se on! Autotallin saa siivottua turhasta tavarasta ja niiden viennistä kaatopaikalle ei tarvitse murehtia. Tienvieret tosin näyttävät aika törkyisiltä tällä hetkellä, löytyy autonraatoa, sänkyä ja vaikka mitä.

Koska viikonlopun kynnyksellä tässä jo melkein ollaan, voisin palata viime viikonlopun tunnelmiin. Lauantaiaamu valkeni surkeassa säässä, vettä tuli ja ukkonenkin taisi jyristä. Mulla kello soi kuitenkin 6.30 sillä olin lupautunut lähtemään uusien aussituttavuuksien kanssa katsomaan Victoria Derbya yllämainitulle Flemingtonin radalle. Olin edellisenä päivänä metsästänyt hiki hatussa mekkoa Melbournen kauppakeskuksista heikolla menestyksellä, ja jouduin häpeäkseni turvautumaan tuttuun Hennes & Mauritziin. Henkkamaukka ei petä koskaan eikä tälläkään kerralla tarvinnut lähteä tyhjin käsin, simppeli nätti valkoinen mekko valikoitui derby dayn asukseni. Vuosittain kyseisessä kilpailussa teemana on pukeutua mustaan ja/tai valkoiseen ja pitihän etikettiä noudattaa.

 

Ennen radalle menoa nautimme tuhdin aamiaisen keskustassa. Paikan nimeä en kuollaksenikaan muista, mutta pienellä sivukujalla oli kymmeniä pieniä kahviloita ja ravintoloita jotka kuhisivat elämää. Suomalaistytölle aimo annos Melbournelaista kahvilakulttuuria oli aika kiva elämys, harmittaa etten tullut ottaneeksi kuvia. Kävin myös hyvästelemässä Saaran hostellilla, hän lähti harmikseni Perthiin kohti uusia haasteita. <3

Pääsin myös ihmettelemään ihan oikean kasinon menoa!

 Flemingtonin laukkarata oli paljon suurempi kuin aikaisempi tuttavuuteni, Caulfieldin rata. Ihmisiä oli silmänkantamattomiin ja katsomo oli valtava. Ensivaikutelma Flemingtonista ei ollut yhtä hyvä kuin Caulfieldista, tuntui että alue oli aivan liian täyteen ahdettu enkä olisi ilman paikallisia oppaitani tiennyt mihin suuntaan porteilta lähteä. Sain tutustua noin kymmeneen aussinuoreen ja pakko kyllä sanoa, että täällä porukan uusi ihminen osataan ottaa vastaan aivan erityisellä lämmöllä. Kun edelliskerralla muiden au pairien kanssa laukkakisoissa ollessani minulla oli hieman ulkopuolinen olo, oli nyt aivan päin vastoin. Kilpailuiden jälkeen suunnattiin Yarra Riverin varrelle The Atlanticiin syömään ja ehkä myös hieman juomaan. Mennyt viikonloppu oli ehdottomasti paras tähänastisista Melbournessa, vaikkakin myös hieman haikea hyvästien johdosta.

Sinä olet sellainen, ihan siinä lähellä, olen reppuselässä, sinä ymmärrät minua

 

Tämä postaus on omistettu kaikille ihanille ystävilleni siellä Suomessa. Ja yhdelle Sveitsin-karkulaiselle. Läksiäisissäni mulla oli aikeissa pitää pieni puhe (keneltä lie oon kyseisen tavan oppinut, blogia lukevat sukulaiset ja perhetutut taitavat tietää). Jostakin kumman ujouspuuskasta johtuen en sitä koskaan saanut pidettyä, joten tässä teille muutama sana. Kuvituksena upeita otoksia juurikin niistä läksiäisistä, joista en muistanut blogiin edes sen kummemmin kirjoittaa.

 

Täällä vietettyjen kahden kuukauden aikana oon tajunnut sen, miten upean porukan oon onnistunut kokoamaan ympärilleni. Tai oikeastaan sen miten upeaan porukkaan olen päässyt osalliseksi. Ollaan kaikki tosi erilaisia persoonia, mutta silti hyvin samanlaisia elämänarvoiltamme, huumorintajultamme ja ajattelutavaltamme. Monesti saadaan kuulla ulkopuolisilta jo vähän surullisen kuuluisasta mauttomasta huumoristamme - ihan joka jamppa ei sitä ymmärrä ja joskus joudun kysymään itseltänikin että milloin me oikein kasvetaan aikuisiksi. Vähintään 50% käymistämme WhatsApp -keskusteluista on täysin painokelvotonta tavaraa enkä aio antaa esimerkkiä rakkaan äitini silmiä säästääkseni. Yhtään täällä tapaamiani upeita tyttöjä väheksymättä on pakko myöntää, että ehkä siinä Lopen juomavedessä on jotain.. ;)
 

Seitsemän kuukautta on pisin aika jonka olen koskaan ollut teistä rääväsuista erossa. Niin mauttomalta ja uskomattomalta kuin se kuulostaakin, olen täällä ollessani ikävöinyt jopa niitä lukuisia Up- iltoja joista hyvin harvoista jäi mitään kerrottavaa jälkipolville. Siitä huolimatta että asutaan eri puolilla eteläistä Suomea, ollaan aina löydetty aikaa kerääntyä yhteen paikkaan säännöllisin väliajoin. Kerava-Hämeenlinna -väliä on rassattu muutamaan otteeseen kolmen vuoden aikana mutta kaikki ne autossa vietetyt tylsät kilometrit ovat silti sen kaiken ajan arvoiset.

Yhden aika rankan kääntöpuolen oon saanut kokea tässä au pairina olemisessa. Ihmiset joihin tutustuu, häviävät silmänräpäyksessä vaihtaessaan perhettä ja pahimmassa tapauksessa lähtevät tuhansien kilometrien päähän. Sosialisoitua täytyy jatkuvasti (suomalaiselle luonteelle joskus aika rankkaa ;D) ja uusia ystäviä on löydyttävä saadakseen tästä kokemuksesta mahdollisimman paljon irti. Tilanne on esimerkiksi vaihto-oppilaana olemiseen verrattuna todella erilainen. Täällä väistämättä tulee tutustuttua pääasiassa vain muihin au paireihin ja työn luonteen huomioiden ei ole ihme, että vaihtuvuus tytöissä on suurta. Aina uuden tuttavuuden tavatessaan tulee miettineeksi, milloin tällekin ihmiselle joutuu sanomaan hyvästit. Teistä Suomessa olevista höpönassuista mun ei tarvitse stressata. Teihin voin luottaa ja voin uskoa siihen että te ette karkaa minnekään. Oon aika varma, että kymmenen vuoden päästä voin sanoa samoin. <3

Pusuja teille!

Rankka työ vaatii rankat huvit

Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus kun viimeksi avasin Bloggerin. Tosiasiassahan siitä on vasta viikko. Kuluneet päivät ovat kuitenkin olleet melko tapahtumarikkaita - mitään en ole tehnyt mutta kauheasti on tuntunut tapahtuvan! Saara oli meillä muutaman päivän viikolla ja perjantaina lähdettiin käymään ensimmäistä (ja hyvin todennäköisesti viimeistä) kertaa Frankstonin yöelämässä. Paljon hyvää sanottavaa ei tuosta reissusta jäänyt, Frankston tarjosi lähinnä hyvin epämääräisiä kanssajuhlijoita ja kummallisia baareja. Loppujen lopuksi päädyttiin pelaamaan ehkä historian surkein biljardipeli paikalliseen bilispaikkaan. Ja siitä Uber-taksilla kotiin. Viime viikon aikana käytin kolmeen kertaan tuota Suomessa vähän kyseenalaisena pitämääni palvelua. Kyllä kannatti, matkoissa säästää 5-10 dollaria normaaliin taksiin verrattuna ja kaikki uber-kuskit joiden palvelua käytin, olivat kohteliaita ja asiansa hyvin osaavia.

Lauantaina yövyttiin Saint Kildassa ja lähdettiin viettämään iltaa Barkly hotellin baariin. Poikettiin Suomityttöjen kanssa paikallisten suosimalla Chapel Streetillä ennen varsinaisiin juhliin menoa. Chapel street on täynnä kivoja pieniä pubeja ja baareja jotka omien kokemuksieni mukaan ovat todellakin parempia paikkoja tavata paikallisia kuin keskustan yökerhot. Melbournessa aktiivisesti toimiva Newbies International järjesti Barklyn rooftop -baarissa Great Gatsby- teemaiset juhlat,  teemasta en kyllä nähnyt vilaustakaan koko iltana mutta eipä se juhlijoita haitannut. Ihan onnistunut ilta kuitenkin, mukavaa seuraa ja kivoja ihmisiä.

Sunnuntaina me reippaat suomalaiset lähdettiin Richmondissa sijaitsevaan Ikeaan aamupalalle tanskalaisvahvistuksen kanssa. Koti-ikävä iski heti kun astelin sisään Ikean tuttujen huonekalujen pariin - kynttiläosaston tuoksu oli aivan samanlainen kuin Vantaan Ikeassa. Edellisillasta väsyneitä juhlijoita ei tällä kertaa mööpelit kiinnostaneet vaan painelimme yläkerran ravintolaan nauttimaan mitä muutakaan, kuin NIITÄ LIHAPULLIA! Enpä ole koskaan ollut yhtä innoissani Ikean ruoasta. Loppupäivä meni kaupunkikierrosta tehdessä ja taas pääsin ihmettelemään Melbournen tunnelmaa. Miljoonakaupunkikin voi olla leppoisa, sen olen täällä ollessani oppinut.

Pahoittelut kuvattomuudesta, kertakaikkiaan mitään julkaisukelpoista ei ole tällä viikolla kameraan tai puhelimeen tallentunut. Lauantaina menen seuraamaan Victoria Derbya Flemingtonin laukkaradalle ja sen jälkeen Halloweenin viettoon. Tämä ilta menee lapsia vahtiessa kun hostvanhemmat lähtevät viettämään ansaittua yhteistä aikaa Neil Diamondin konserttiin. Perheestä puheenollen, muuttoa ei tule joten jään Frankstonin katuja kuluttamaan. Ja ihan hyvä niin. :) Käytiin myös hostäidin kanssa eilen "se" keskustelu, he haluaisivat että jään ainakin helmikuuhun asti ja minähän lupasin!

Caulfield cup day!!

Kuukausi sitten havahduin siihen, että lähistöllä on suuri laukkarata jossa järjestetään ihan oikeita laukkakilpailuita suuren maailman malliin. Päässäni pyöri vain yksi ajatus: tuonne on päästävä! Laukkakilpailussa käyminen on ollut yksi unelmistani siitä asti, kun luin ensimmäisen hevoskirjakerhosta tulleen laukkahevostalli- aiheisen kirjan. Tuntemistani au paireista ei oikein kukaan jaksanut innostua ideasta , mutta onnekseni ryhmä muita au paireja lähistöltä oli menossa kisoja katsomaan Caulfieldin laukkaradalle BMW Caulfied Cupiin.

Koska laukkakilpailut tuntuvat olevan ennemminkin paremman väen muotinäytös kuin hevostapahtuma, piti minunkin (yrittää) tälläytyä viimeisen päälle. Ostin Targetista halvahkon hiuskoristeen ja yritin näyttää mahdollisimman elegantilta - vaikka pukeuduin siistiin mekkoon, olin selvästi alipukeutunut kulkiessani radan ympäristössä. Vastaan tuli toinen toistaan suurempia hattuja ja hiuskoristeita käyttäviä leidejä, jotka olisivat voineet olla suoraan muotiviikoilta karanneita malleja. Tunnelma kilpailuissa oli samalla hienostunut, mutta kuitenkin hyvin rento. Jokaisella tuntui olevan kuohuviinilasi kädessä ja jokunen hyvinkin humaltunut herrasmes tuli nähtyä. Naisilla alkoi näkyä päivän edetessä katkenneita korkoja, repsottavia mekonhelmoja ja vähän-sinne-päin olevia hattuja. Tulin siihen tulokseen, että laukkakilpailuihin mennään täällä ensisijaisesti vetämään kännit.

Vedonlyönti on myös toki suuressa asemassa laukkakilpailuissa. Veikkauspisteitä oli joka kulman takana ja sisätiloissa oli jopa pelikoneiden tyyppisiä automaatteja, jonne pystyit rahojasi syöttämään jonkin hevosen puolesta.  Kokeilimme saksalaisen au pairin Annetten kanssa myös onneamme päälähdössä, mutta kumpaakaan ei onnistanut. Valitsin veikkaamani hevoset puhtaasti nimien perusteella. Ei kannattanut. Lähtöjä oli kaikkiaan kymmenen, joista yhdeksäntenä itse Caulfield Cup- lähtö jonka voitti ennakkosuosikki, Mongolian Khan.

Kertakaikkiaan päivä oli hyvin onnistunut. Aurinko paistoi ja muut au pairit olivat mukavaa seuraa. 6 tuntia auringossa tuntui kuitenkin ihollani tänään ja kuten alimmasta kuvasta näkyy, iho punoittaa hieman ja rusketusrajoja ei tarvitse etsiä suurennuslasin kanssa. Jollakin tapaa laukkakilpailukokemus jäi vähän valjuksi kun vertaa vaikkapa Riihimäen kesäraveihin. Tai ehkä niitä kahta ei edes kannattaisi verrata. Kaikki kunnia kuitenkin Riksulle ja suomalaiselle raviurheilulle - en kaipaa Suomeen samanlaista pukeutumis- ja etikettipelleilyä. Tapahtuma oli toki hieno ja on hauskaa pukeutua parhaimpiinsa, mutta henkeen ja vereen hevosihmisenä tuntui kurjalta että hevoset olivat kovin pienessä roolissa koko päivänä.

Tänään vietimme perheen ja muutaman heidän ystävänsä kanssa iltapäivän grillaamisen merkeissä. Jotkut porukasta intoutuivat vääntämään mojitojakin, mutta itse jätin suosiolla moisen väliin. Huomenna alkaa taas uusi työviikko ja Australiassa oloa tulee täyteen kaksi kuukautta! :)

Phillip Island

Heip! Tähän postaukseen on luvassa kuvaoksennus, sillä vierailtiin sunnuntaina Saaran kanssa Phillip Island- nimisessä mestassa. Voitettiin joku viikko takaperin Newbies Internationalin Instagram- kilpailusta ilmainen pääsy jollekin heidän järjestämälleen retkelle ja päätettiin lähteä tsekkaamaan pingviineistään kuuluisa saari. Reissun hinta olisi ollut noin 110 dollaria sisältäen sisäänpääsymaksut ja bussikuljetuksen.

 

Koska Melbournen julkinen liikenne oli viikonlopun ajan poikkeustilassa laajoista rautatietöistä johtuen, piti meidän keksiä miten pääsemme aamulla keskustasta lähtevään retkibussiin. Julkisen liikenteen rumbaan ei tarvinnut kuitenkaan lähteä sillä Saaran hostäiti antoi meille ystävällisesti kyydin ensimmäiseen pysähdyspaikkaan, Moonlit Sanctuaryyn. Treffattiin muu retkiporukka ja lähdettiin kiertämään aluetta. Moonlit Sanctuary on pienehkö eläinpuisto, jossa pääsee näkemään kenguruita, wallabeja, koalia ynnä muita perinteisiä Australian eläimiä hyvin läheltä. Joihinkin pääsi jopa koskemaan - koalan hipelöinnistä ja yhteiskuvasta sen kanssa tuli kuitenkin pulittaa 15 dollaria (kyllä, pitihän se kokeilla ja siksi olenkin nyt en 15 dollaria köyhempi). Sisäänpääsy itse puistoon olisi ollut 18 dollaria. Vietettiin puistossa pari tuntia jonka jälkeen matka jatkui kohti Phillip Islandia.

Sää oli kohteessa vähän pilvinen, ja rannalla vietetty aika jäi suunnitelmista poiketen melko lyhyeksi. Ehdittiin Saaran kanssa napsimaan muutamat imelät rantaposekuvat, ja vaivattiin myös reissulla mukana ollutta kolmatta suomalaistyttöä muutaman yhteiskuvan verran. Ranta on nimeltään Woolamai beach ja kuulemma erittäin suosittu surffareiden keskuudessa. Yhtäkään kuumaa aussimiestä ei laineilla mun ja Saaran harmiksi ollut, joten tyydyttiin ihailemaan vain muuten kauniita maisemia Phillip Islandin pisimmällä rannalla.

Minä tynkäsormineni pilasin komean sydämen :D

Woolamai Beachilta matka jatkui Nobbies Centreen, jossa olisi varmasti voinut viettä pidemmänkin aikaa ihaillen maisemia ja bongaten hylkeitä. Tuuli kävi kuitenkin melko sietämättömäksi ja huonosti varustautunut suomalainen joutui antamaan periksi ja painumaan bussiin lämmittelemään. Hei, olen Australiassa, en mä tajunnut että tarvitsisin täällä toppatakkia ja pipoa.

 

 

Nobbies oli viimeinen pysähdyspaikkamme ennen varsinaista huipennusta, Penguin paradea Summerland beachilla. Paraatin tähdet ovat maailman pienimpiä lajinsa edustajia, sinipingviinejä. Ne rantautuvat merestä joka ilta pimeän tultua ja ihmiset ovat jo 1920- luvulta asti kerääntyneet ihmettelemään tätä tapahtumaa. Noin kahdeksan aikaan illalla alkoi tapahtua ja pingviinit taapersivat pienissä ryhmissä ylös merestä kohti pesiään. Valokuvaaminen oli ehdottomasti kielletty rannalla joten kuvia mulla ei niistä söpöläisistä ole. Kokonaisuudessaan Penguin parade oli ehkä pienoinen pettymys, rannalla ei juurikaan nähnyt mitään ja pingviinit olivat kovin kaukana katsomoista (ihmekös tuo). Tulipahan nyt tuokin nähtyä. :) Noin 21 aikoihin lähdettiin bussilla kotimatkalle kohti keskustaa.

Koska junat eivät vieläkään toimineet päästyämme cityyn, oli meillä Saaran kanssa edessä vielä pitkä kotimatka. Taisin päästä omaan sänkyyn yhden aikaan yöllä ja seuraavana aamuna kyllä huomasi edellispäivän olleen melko pitkä. Nyt työviikko on taas jo puolivälissä, loppuviikolle ei taida olla oikeastaan mitään ihmeempiä suunnitelmia. Sain maanantaina kuulla, että perheemme saattaa muuttaa pois Melbournesta mutta se varmistunee myöhemmin. Vähän ristiriitaisissa ajatuksissa mietin muuttoa, mutta kaikella on kai tapana järjestyä.