Sinä olet sellainen, ihan siinä lähellä, olen reppuselässä, sinä ymmärrät minua

 

Tämä postaus on omistettu kaikille ihanille ystävilleni siellä Suomessa. Ja yhdelle Sveitsin-karkulaiselle. Läksiäisissäni mulla oli aikeissa pitää pieni puhe (keneltä lie oon kyseisen tavan oppinut, blogia lukevat sukulaiset ja perhetutut taitavat tietää). Jostakin kumman ujouspuuskasta johtuen en sitä koskaan saanut pidettyä, joten tässä teille muutama sana. Kuvituksena upeita otoksia juurikin niistä läksiäisistä, joista en muistanut blogiin edes sen kummemmin kirjoittaa.

 

Täällä vietettyjen kahden kuukauden aikana oon tajunnut sen, miten upean porukan oon onnistunut kokoamaan ympärilleni. Tai oikeastaan sen miten upeaan porukkaan olen päässyt osalliseksi. Ollaan kaikki tosi erilaisia persoonia, mutta silti hyvin samanlaisia elämänarvoiltamme, huumorintajultamme ja ajattelutavaltamme. Monesti saadaan kuulla ulkopuolisilta jo vähän surullisen kuuluisasta mauttomasta huumoristamme - ihan joka jamppa ei sitä ymmärrä ja joskus joudun kysymään itseltänikin että milloin me oikein kasvetaan aikuisiksi. Vähintään 50% käymistämme WhatsApp -keskusteluista on täysin painokelvotonta tavaraa enkä aio antaa esimerkkiä rakkaan äitini silmiä säästääkseni. Yhtään täällä tapaamiani upeita tyttöjä väheksymättä on pakko myöntää, että ehkä siinä Lopen juomavedessä on jotain.. ;)
 

Seitsemän kuukautta on pisin aika jonka olen koskaan ollut teistä rääväsuista erossa. Niin mauttomalta ja uskomattomalta kuin se kuulostaakin, olen täällä ollessani ikävöinyt jopa niitä lukuisia Up- iltoja joista hyvin harvoista jäi mitään kerrottavaa jälkipolville. Siitä huolimatta että asutaan eri puolilla eteläistä Suomea, ollaan aina löydetty aikaa kerääntyä yhteen paikkaan säännöllisin väliajoin. Kerava-Hämeenlinna -väliä on rassattu muutamaan otteeseen kolmen vuoden aikana mutta kaikki ne autossa vietetyt tylsät kilometrit ovat silti sen kaiken ajan arvoiset.

Yhden aika rankan kääntöpuolen oon saanut kokea tässä au pairina olemisessa. Ihmiset joihin tutustuu, häviävät silmänräpäyksessä vaihtaessaan perhettä ja pahimmassa tapauksessa lähtevät tuhansien kilometrien päähän. Sosialisoitua täytyy jatkuvasti (suomalaiselle luonteelle joskus aika rankkaa ;D) ja uusia ystäviä on löydyttävä saadakseen tästä kokemuksesta mahdollisimman paljon irti. Tilanne on esimerkiksi vaihto-oppilaana olemiseen verrattuna todella erilainen. Täällä väistämättä tulee tutustuttua pääasiassa vain muihin au paireihin ja työn luonteen huomioiden ei ole ihme, että vaihtuvuus tytöissä on suurta. Aina uuden tuttavuuden tavatessaan tulee miettineeksi, milloin tällekin ihmiselle joutuu sanomaan hyvästit. Teistä Suomessa olevista höpönassuista mun ei tarvitse stressata. Teihin voin luottaa ja voin uskoa siihen että te ette karkaa minnekään. Oon aika varma, että kymmenen vuoden päästä voin sanoa samoin. <3

Pusuja teille!