Oon ollut niiiiin väsynyt että pakollisten asioiden tekemisen lisäksi en oo jaksanut uhrata ajatustakaan kirjoittamiselle saatika sitten millekään muullekaan järkevälle. Jet lag iski tähän naiseen ihan kympillä, ja alkaa vasta nyt hellittää otettaan. Onneksi! Kirjallinen ulosantini ei vieläkään ole korkeimmalla mahdollisella tasolla, joten teksti on valitettavan töksähtelevää. Yyh.

Lennoilla kaikki meni hyvin ja sain nukutuksi molemmilla lennoilla useamman tunnin. Ruoka oli syömäkelpoista eikä kanssamatkustajista juurikaan koitunut haittaa. Qantas, eli yhtiö jolla lensin jatkolennon Singaporesta Melbourneen, yllätti positiivisesti. Uutuuttaan hohtava kone ja huippuystävällinen henkilökunta veivät kyllä pisteet Finnairilta Australiaan...

Saavuin siis perille viime keskiviikkona viideltä aamulla paikallista aikaa. Laukkuani ei ensin näkynyt eikä kuulunut. Se tuli hihnalle viimeisten joukossa ja ehdin jo pelätä sen joutuneen jonnekin aivan väärään paikkaan. Olin lentokoneessa täyttänyt maahantulokortin, eikä maahan pääsyssä ilmennyt mitään ongelmia. Koko ajan muistin kuitenkin erilaiset kauhutarinat Australian rajalla -ohjelmasta.

Ensimmäiset päivät menivät täydessä sumussa ja totutellessa uusiin perheenjäseniin. Nukuin parin-kolmen tunnin päiväunia ja öisin heräilin pariin otteeseen. Nyt rytmi alkaa kuitenkin tasoittumaan. Viikonloppuna vietimme pienimuotoisia grillijuhlia ja sunnuntaina kävin the big cityssä, Melbournen keskustassa toisen suomalaisen au pairin, Essin kanssa. Kaupunki on hurjan suuri ja kaunis mutta jollakin tapaa ihanan kiireetön.

Kuin kunnon turistit konsanaan, kävimme tuhlaamassa rahojamme Eureka Towerissa. Sisäänpääsymaksu oli melko suolainen, 19,5 dollaria + 12 dollaria päälle mikäli halusi kokea "edgen". Edge oli erillinen huone Eurekan kyljessä, joka oli tehty lasista. Siten siitä näki suoraan alas kadun vilinään. Maisemat olivat huikeat ja olihan se nyt siistiä katsella suoraan alaspäin miltei 300 metrin korkeudelta. Korkean paikan kammoiselle mitä loistavin paikka! Edgelle ei kuitenkaan saanut ottaa omaa kuvauslaitteistoa mukaan. Halutessaan olisi voinut lunastaa 15 dollarin hintaan itsestään otetun kuvan lasikopissa. Tähän en haksahtanut, mutta suosittelen Eurekaa lämpimästi jos ikinä vierailet täällä maailman kolkassa.

See it's easy to ignore trouble / When you're living in a bubble

Heip! Nyt alkaa lähtöön olla tasan viikko. Työt loppuivat lauantaina ja jouduin jättämään haikeat hyvästit ihanille työkavereille. Yksi vaihe elämästä on nyt saatu päätökseen, ensimmäinen vakituinen työpaikka on jätetty taakse ja nyt vuorossa on kokeilla jotain aivan uutta ja erilaista. Ajattelin kirjoittaa tästä mun "prosessista", ja minkälaisia tunteita oon käynyt läpi viimeviikkoina.

Joillekin au pairiksi lähteminen voi olla helppoa. On ehkä matkustellut paljon jo nuoremmalla iällä tai pitänyt maailmanmatkailua aina jonkinlaisena itsestäänselvyytenä tulevaisuudensuunnitelmissa. Jonkin maan näkeminen ja kokeminen on ollut pitkäaikainen haave. Mulla motiivit lähteä au pairiksi on aika erilaiset; mun on yksinkertaisesti pakko saada pieni breikki tästä Suomessa olevasta elämästäni ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Oon niin kauan junnannut paikoillani, että irtiotto oli pakko tehdä ihan vaan oman mielenterveyden säilyttämiseksi! ;)

Vuorokauden aikana tunteet heittelee laidasta laitaan. Toisena hetkenä itkettää, toisena naurattaa. On ollut ehkä vähän pelottavaakin huomata, minkälaista vuoristorataa tässä käy omien ajatustensa kanssa. Pari hetkeä on ollut sellaisia, että olen halunnut tosissani perua koko homman ja palata takaisin vanhaan, tylsään ja turvalliseen elämääni. Sitten taas muistutan itseäni niistä asioista, miksi alunperin tein päätöksen lähteä toiselle puolelle maapalloa. Loppujen lopuksi oon itsestäni aika ylpeä.

Oon ollut aika ahdistunut siitä hoidettavien asioiden määrästä, mistä mun täytyy huolehtia ennen lähtöä. Tänään luulin hukanneeni passini ja käänsin jo muuttolaatikoita ympäri, kunnes älysin katsoa sängyn alle... Siellähän se. Oon satavarma siitä, että unohdan hoitaa jotakin tai jätän jonkun tärkeän paperin kotiin. Ai mikä stressi? Vatsa heittää ympyrää ja päätä särkee jatkuvasti. Ajatuskin pakkaamisesta ahdistaa. Nyyh. Uskon kuitenkin, että tulevaisuus näyttää tän kaiken sekoilun olleen vaivan arvoista.

Got me lifted drifted higher than the ceiling

Takana loistava viikonloppu ystävien kanssa Weekend- festivaaleilla! Kymmenen hengen porukassa nautittiin hyvästä musiikista ja enimmäkseen suosineesta säästä. Ainoa harmituksen aihe on se, ettei hurjista jonoista johtuen päästy katsomaan Robin Schulzia jota olin odottanut kaikkein koviten. Ehkä sitten ens vuonna... Tai jospa se tulisi Australiaan ;) Joka tapauksessa onnistunut festarireissu, taas sai monia hauskoja muistoja.

Daruden Sandstormin raikuessa yhä korvissa oli kuitenkin palattava takaisin arkeen. Viimeinen työviikko kaupan kassalla käynnistyi eilen. Nyt on jäljellä enää kolme työvuoroa ja saan karistaa Citymarketin pölyt jaloistani ainakin muutamaksi kuukaudeksi! Onhan sekin vähän haikeaa, monista työkavereista on tullut tosi läheisiä ja suurin osa on ihan mahtavia tyyppejä.

Lähtö lähestyy, päiviä jäljellä enää mitättömät 13.

19 days and counting

En muista mikä päivä se oli, mutta kevättä kuitenkin. Keskellä pahinta pääsykoeahdistusta päädyin jotenkin selailemaan aupairworld.com -sivustoa. Katselin aikani, selailin perheitä ja pyörittelin päässäni ajatusta: "mitä jos?" Ja ennen kuin ehdin edes ajatella tekojeni seurauksia, mulla oli oma profiili kyseisellä sivustolla. Mä halusin au pairiksi.

Todellisuudessa koko au pair- ajatus oli pitkään sellaista haaveilua ja kuvitelmaa, en oikeastaan vielä kaksi kuukautta sitten uskonut lähteväni yhtään minnekään. Halusin ensisijaisesti opiskelemaan ja jäädä Suomeen tuttuihin ja turvallisiin kuvioihin. Suunnittelin jo muuttoa Turkuun ja selailin jo asuntoja opiskelupaikan toivossa, mutta siinä sivussa lähettelin kuitenkin viestejä muutaman perheen kanssa. Kohdemaaksi oli jo tässä vaiheessa valikoitunut Australia; mä en halunnut Iso-Britanniaan, se olisi liian lähellä, eikä mikään muukaan Euroopan maa oikein kiehtonut.

Heinäkuun alussa koko au pair- projektini sai ihan uutta tuulta alleen, kun varmistui, etten saanut opiskelupaikkaa tänäkään vuonna. Samoihin aikoihin aloin jutella hostperheeni kanssa. Vaihdoin vain pari viestiä hostmomin kanssa ja sovimme Skypetreffit. Olin ihan superjännittynyt, joku tässä perheessä kiehtoi ihan hurjasti ja vaikken saanut sellaista TÄMÄ ON SE OIKEA!!!- fiilistä, tuntui heidän profiiliesittelyänsä lukiessa jollakin tapaa hyvältä. Pienten säätöjen ja ongelmien jälkeen sain heinäkuun puolivälissä viestiä hostmomilta, että ottaisivat minut enemmän kuin mielellään au pairikseen.

Siitäpä se rumba sitten alkoi: passin uusimista, töihin ilmoittamista, viisumin hankintaa, lentojen varailua ja yleistä panikointia siitä, että mitä hittoa oon taas menny tekemään! Enkä oikein tajua sitä vieläkään. Kaikki auton seisontavakuutusta lukuunottamatta on nyt hoidettu, tosin vielä on jäljellä tuskallinen muuttopäivä jolloin roudaan tavarani vanhempien nurkkiin seitsemäksi kuukaudeksi. Viimeinen työpäivä on 15. elokuuta ja lähtö kohti Australiaa koittaa 24. elokuuta.

Ihan sairasta. Mä lähden oikeasti. Minä, joka en saa koskaan oikein mitään aikaiseksi. Alan uskoa ihmeisiin kohta.