Heips! Työviikko tuntui menevän kerrankin nopeasti. Pojat ovat käyttäytyneet hyvin ja on ollut kiva huomata, että he leikkivät nykyään keskenään paljon paremmin kuin muutama kuukausi sitten. Mua ei kaivata leikkeihin mukaan vaan sällit säätää keskenään - ei haittaa yhtään. Luin joku aika sitten artikkelin joka kertoi äidistä joka ei nauttinut lastensa kanssa leikkimisestä. Onko huono äiti, jos ei osaa leikkiä? Vaikka mulla nyt ei luojan kiitos omista lapsista olekaan kokemusta, oon huomannut poikien kanssa etten taida olla mitenkään erityisen hyvä leikkimään. Heittäytyminen on joskus vähän hankalaa ja totta puhuakseni leikkisin mieluummin barbeilla ja leluhevosilla kuin autoilla ja ninja turtleseilla. On ollut siis ehdottoman positiivinen muutos toi poikien kyky olla tappelematta joka sekunti siitä, kuka saa seuraavaksi sen maailman siisteimmän Batmanin auton tai millä säännöillä jotain uutta peliä pelataan. Tekee mun työn niin paljon helpommaksi.

Mulla ei oikeestaan mitään sen ihmeempää sanottavaa tällä kertaa ole, viikko tosiaan hurahti äkkiä vaikka mitään ei oikeastaan tehtykään. Viikonloppuna raahasin Aaronin luistelemaan Docklandsissa sijatsevalle O'Brien Group Arenalle. Luistinten kanssa oli vähän ongelmia, paikaltahan sai vuokrattua välineet mutta sopivia ei tahtonut löytyä oikein millään. Lisäksi naisten kaunoluistimet olivat mallia muoviset, tönköt lasten harjoittelu-luistimia muistuttavat kirkuvan siniset pökkylät. Kyllä niillä jäällä pystyssä pysyi sen tunnin verran mutta nyt kyseisestä jääurheilusessiosta muistuttavat muhkeat rakkulat jaloissa. Vaikka mulla oli villasukat jalassa, niin nuo kaameat muoviset luistinten irvikuvat tekivät jalkaparoistani selvää jälkeä. Meillä molemmilla (?) oli kuitenkin hauskaa, olin positiivisesti yllättynyt Aaronin suorituksesta. Tyyppi oli vissiin kolmatta kertaa jäällä, nytkin pitkän tauon jälkeen, muttei kaatunut kertaakaan. Meno alkoi jo pikku hiljaa näyttää ihan luistelulta! Raukkaparka meni lupaamaan että otetaan uusiksi joku päivä. Lysti maksoi 26 dollaria per henkilö sisältäen luistinten vuokran, aikaa ei oltu rajoitettu.

Tuleva viikonloppu onkin sitten vähän toiminnantäyteisempi. Tänään pysyttelen kotosalla mutta huomenna on tiedossa hostperheen ystävän 40-vuotisjuhlat joihin myös mut ja Aaron on kutsuttu. Sunnuntaina päästään katsomaan Australian avoimia, en oo koskaan ollut mitenkään tenniksen suuri ystävä mutta kun tilaisuus tulee niin täytyyhän noin suuri urheilutapahtuma mennä tsekkaamaan. Siinäpä kai se suurimmilta osin! Mukavaa viikonloppua kaikille, lukijoitakin näyttäisi tulleen pari lisää sitten viimekatsoman, kiva :)

Olettamukset vs. todellisuus

Heippa! Eka kunnon työviikko loman jälkeen on lähtenyt käyntiin ihan kivasti. Tänään oli helppo työpäivä, kävin päivällä salilla ja iltapäivästä hostädin muutama ystävä tuli kylään lapsineen joten mun ei hirveesti tarvinnut katsoa lasten perään. Pesin pyykkiä ja siivosin keittiön, siinäpä mun työtehtävät tälle päivälle. Laskuri au pair-uran päättymiseen näyttää tänään 35 päivää, vähiin siis käy! Tätä aikaa tulee varmasti ikävä myöhemmin, mutta tällä hetkellä en malttaisi odottaa helmikuun puoliväliä ja Thaimaan sekä Suomen reissuja. 18. päivä helmikuuta lennän siis Singaporen kautta Koh Samuille ja sieltä 4. maaliskuuta Suomeen. En ole vielä varannut paluulentoa Melbourneen, mutta paluu tänne on todennäköisesti siinä 22. maaliskuuta hujakoilla. Tarviis varmaan se lento ostaa pikkuhiljaa ettei tuu houkutusta jäädä pohjolaan. Vitsi vitsi, en kyllä jää. Vaikka se olisikin se kaikkein helpoin vaihtoehto!

Mutta asiaan, mietin tossa päivällä niitä ennakko-oletuksia mitä mulla oli Australiasta ja täällä asumisesta ennen tänne tuloa ja sitä, miten ne on käyny toteen vai ovatko ollenkaan. Ensinnäkin kuvittelin, että täällä olis oikeasti koko ajan kuuma. Vaikka olin lukenutkin, että Melbourne ja Victoria on vähän viileämpi ja vaihtelevampi säältään kuin muut Australian osat, luulin silti että lämpöasteet pysyttelisivät suomalaiselle tukalissa lukemissa suurimman osan ajasta. Nyt kesälläkin on ollut muutamia päiviä jolloin elohopea ei ole noussut edes +20 asteeseen ja sadettakin on tullut aina tasaisin väliajoin. Kuvittelin myös etten tottuisi kuumaan ilmaan eikä mulle tapahtuisi sitä monien Australiassa asuvien mainostamaa ilmiötä, että alle +25 -asteiset päivät tuntuvat vähän viileiltä. Totta puhuakseni olen muutamana +20 asteen päivänä valitellut sitä että on viileä ja pukenut hupparin ylle. Säälittävää.

Luulin, että käärmeitä ja jättimäisiä ötököitä joutuisi kohtaamaan päivittäin. Hämähäkki- ja yleisestikin ötökkäkammoisena mietin ihan tosissaan että miten tulen selviämään kaikkien ällöttävien otusten keskellä. Kamalin kokemukseni oli kun ulkona roikkuneiden pyykkien seasta möngersi torakka. Aika vähällä olen siis päässyt. Ja eipä noita käärmeitä juurikaan Melbournen alueella ymmärtääkseni ole, ainakaan niitä vaarallisimpia. Parempi niin...

Ajattelin ystävien löytymisen olevan helpompaa. Ennen perheeseen tuloa minulle annettiin mielikuva siitä, että alueella on paljon au paireja ja kavereiden löytäminen on helppoa. Tosiasiassa tiedän 3 tyttöä jotka ovat samassa kaupungissa au paireina, ja kaikki heistäkin ovat jo lähteneet muihin hommiin. Paljon on toki kiinni myös omasta asenteesta ja innokkuudesta - tosin kun matkaa keskustaan on julkisilla kulkuneuvoilla 1,5h ja kaikki tapahtuu luonnollisesti keskustassa, on lähteminen iltarientoihin ja muihin hieman työlästä. Olen tästä ennenkin kirjoittanut, että ystävyyssuhteiden luominen on täällä hankalaa juurikin sen suuren au pairien liikkuvuuden takia. Paikallisiin on hankala tutustua sillä au pairit monesti liikkuvat keskenään ja omissa tapahtumissaan, paikallisilla sen sijaan on tietämystä niistä "muista paikoista" jonne esimerkiksi kannattaa suunnata juhlimaan. Mä olen tässä tapauksessa ollut etuoikeutettu, sillä Aaronin myötä olen päässyt tutustumaan moniin australialaisnuoriin ja luonut jo joitakin kaverisuhteita. Olen myös päässyt näkemään kaupunkia "paikallisen silmin", sillä oma turistioppaani on kuljettanut minua uskollisesti parhaiksi toteamiinsa paikkoihin ja kohteisiin. 

Vaikka tiesin että au pairin työ on kovaa hommaa eikä aina ruusuilla tanssimista, sen rankkuus yllätti. On oikeasti vaikeaa tulla vieraiden ihmisten kotiin asumaan, elämään heidän arkeaan ja heidän sääntöjensä mukaan. Vaikka mua lykästi perheen kanssa, on meillä silti ollut omat vaikeutemme esimerkiksi kommunikaation suhteen. Muutenkin perheestä ja ystävistä erossa oleminen on ollut hankalampaa mitä ajattelin. Enkä uskonut kaipaavani Suomea näin kovasti! Täällä olen ymmärtänyt miten hienossa maassa olen saanut aikaani viettää. Huomaan tuovani muiden kanssa jutellessani usein esiin sitä, kuinka paremmin tai eri lailla asiat tehdään MEILLÄ SUOMESSA.Vielä mulle ei ole tästä älähdetty, mutta eiköhän Suomi-hype ala kanssaihmisiä pian kyllästyttää ;) 

Kulttuurierot ovat loppujen lopuksi melko suuret, suuremmat mitä odotin. Täällä olen monesti saanut osakseni ihmettelyä siitä kun olen niin hiljainen. Tai olenko vihainen tai alla päin kun en hymyile koko aikaa.  Ihmisten ystävällisyys ja small talk on ihanaa, mutta siihen sopeutuminen on ottanut aikansa. On oikeasti vähän työlästä kysellä kuulumisia sellaisilta ihmisiltä joita ei ole koskaan ennen tavannut. Saatika sitten ylläpitää keskustelua, mitä täällä kanssaihmisiltä automaattisesti odotetaan. Suomalaiselle perusluonteen omainen hiljaisuus saatetaan kokea epäkohteliaana käytöksenä. Ei sitä suoraan sanota, mutta ihmetellään jälkeenpäin. Ei äiti, älä huoli - on mulla sentään käytöstavat hallussa ja hallitsen small talkinkin jo jotenkin! Mutta silti, tikusta asian tekeminen on toisinaan todella ärsyttävää. Olisi vaan mukavempaa olla hiljaa, katsella seiniä ja kuunnella kun muut ovat äänessä. Toinen juttu kulttuuriin liittyen on se, etten kuvitellut aussien olevan ihan näin rentoja. Vaikka no worries- asenteesta ja muusta olin paljon kuullutkin, olin ensimmäiset viikot yllättynyt muun muassa siitä kuinka lapsia täällä kasvatetaan tai miten asioita ylipäätänsä hoidetaan. Moniin asioihin suhtaudutaan sellaisella "hällä väliä" -asenteella ja jos jotain sovitaan (kuten tapaamisaika) ei se yleensä pidä paikkaansa vaan suunnitelmat muuttuvat usein. Ja vaikka mä en edes ole mitenkään kovin järsjestelmällinen tai säntillinen ihminen itse,  tää piirre australialaisissa ärsyttää kovin.

Siinäpä nyt ne mitä mieleen tuli! Loppuviikko mennee aika rauhallisissa merkeissä, pojat ovat lomalla koulusta ja päiväkodista ja huomiselle on luvattu hirmuhellettä, yli 40 astetta. Huomisen ohjelma taitaa siis sisältää lähinnä rannalla löhöämistä ja veden juomista. Nukkumisestakaan tuskin tulee mitään, sillä vaikka mulla onkin tuuletin huoneessani ei siitä tuollaisissa lämpötiloissa ole paljon iloa. Nauttikaa Suomessa pakkasesta, mä hikoilen täällä teidän puolesta!

Hello 2016!

Rentouttavat pari viikkoa takana ja nyt on taas aika palata ah niin ihanaan arkeen ja rutiiniin. Tosin sain juuri äsken tekstiviestin, että lomani jatkuu vielä huomisen sillä hostperhe on reissussa ja palaakin vasta myöhään huomenillalla. En pistä pahakseni ollenkaan! Rauha ja hiljaisuus ovat ihan tervetullutta vaihtelua tähän kaiken juhlimisen ja sähellyksen keskelle. Yksin oleminen tuntuu oikein hyvältä pitkästä aikaa, ainaisen sählingin ja lasten itkun ja muun asiaankuuluvan melskeen sijaan olen saanut nauttia pitkistä yöunista ja ainoastaan kahden kissan seurasta.

Lomani alkoi aatonaattona ja jouluaattoa vietettiin Aaronin ystävien ja parin ihanan suomalaisvahvistuksen kanssa Melbournen keskustassa syöden ja juoden. Tuntui jokseenkin hassulta istua pubissa jouluaattona 30 asteen helteen vallitessa ulkopuolella, kun aiemmat joulut on tottunut viettämään perheen kesken rauhoittuen kotona. Ihmisiä oli keskustassa liikkeellä runsaasti ja ilta venyikin loppujen lopuksi joulupäivän puolelle. Kaiken kaikkiaan mukava ja onnistunut ilta, joka tosin kostautui pienenä väsymyksenä joulupäivän aamuna. Herättiin kahdeksan maissa ja ohjelmassa oli oitis lahjojen jako ja avaaminen. Oli hassua, että lahjat oli oikeasti kerätty kuusen alle, kun meillä kotona on aina ollut tapana säilöä paketteja rumissa muovikasseissa vaatehuoneessa ja kantaa  ne esiin vasta jouluaattoiltana. Totta puhuakseni missään vaiheessa mulle ei tullut sellaista joulufiilistä kuin kotona Suomessa vaikka joululaulut soivat koko päivän ja ympärillä oli ihania ja rakkaita ihmisiä. Tunnelma oli katossa mutta se jokin (pimeys, kylmyys ja lumi) puuttuivat.

Välipäivinä en saanut oikein mitään aikaiseksi vaan nautin auringosta ja vapaapäivistä täysillä. Ainoa saavutukseni oli se, että varasin lentoliput Thaimaahan jonne menemme Aaronin kanssa pariksi viikoksi lomailemaan, jee! Thaimaan löhöloman jälkeen maisemat vaihtuvat taas vähän tutumpiin, sillä pääsen käymään Suomeen pikavisiitille. Tuntuu hurjalta ajatella että parin kuukauden päästä pääsen KOTIIN, tosin vain vähäksi aikaa. En malta odottaa kaikkien rakkaiden ihmisten näkemistä.  Paluu Melbourneen koittaa maaliskuun lopulla ja silloin pitäisi olla kuviot selvänä farmityöpaikan suhteen. Stressaan jo nyt farmipaikan saamista ja sitä, saanko tarvittavat 88 päivää kokoon ennen heinäkuulle suunniteltua Suomen ja samalla Euroopan reissua. On taas niin paljon asioita joista pitää ottaa selvää ja joita pitää ottaa huomioon, ääk.

Uudeksi vuodeksi lähdettiin taas Phillip Islandille, mitään suurempia juhlia ei ollut tiedossa ja vuosi vaihtuikin aika rauhallisissa merkeissä. Päivä vietettiin rannalla ja pääsin vesiskootterin kyytiinkin! Meno oli siihen tottumattomalle jänishousulle vähän liikaa ja taisin muutamaan kertaan huutaa kauhusta ja vaatia kuskia hidastamaan. Pienissäkin pompuissa tuntui kuin lentäisin kyydistä ja seuraavana päivänä kroppa oli kipeä kaikesta siitä lihasten jännittämisestä. Mulle kyllä uskoteltiin, että kun ensimmäisen kerran lentää kyydistä niin sen jälkeen pelko helpottaa. Juu, niin varmaan. Mun täytyy ehkä vähän aikaa valmistautua henkisesti seuraavaan vesiskootterireissuun. Illalla käytiin paikallisessa pubissa kuuntelemassa coverbändiä ja puolenyön jälkeen painuttiin pikaiselle uinnille imelästi kuun valossa. En päässyt näkemään ilotulituksia ja lumikin jäi puuttumaan, mutta silti tämä oli ehdottomasti ikimuistoisin vuodenvaihde koskaan. Sää oli loppuviikonlopun (??) vähän koleahko (eh, alle 25 astetta ja tuulista...) joten rannalle ei muina päivinä enää viitsitty lähteä.

Mutta niin, vuosi 2016 on nyt saatu käyntiin ja innolla kyllä odotan millainen tästä vuodesta kehittyy. Mulla on niin erilaiset odotukset tälle vuodelle verrattuna edelliseen, etten tiedä oikein itsekään mitä niistä pitäisi ajatella. Opiskelemaan pääsy olisi huippujuttu, mutta ensinnäkään siitä ei ole mitään varmuutta, missä päin maailmaa opiskelujani haluan suorittaa. Tai ylipäätään semmoinen pikkujuttu ei ole vielä varmistunut, että minne ihmeeseen tässä päätyy asumaan! Olen yrittänyt omaksua australialaisen no worries- asenteen ja hokea itselleni että kyllä ne asiat järjestyy. Joopa joo. Sen kuitenkin tiedän että mun on nyt parempi mennä nukkumaan, aamulla aikainen herätys katsomaan mitäpa muutakaan kuin jääkiekkoa. Kello soi 5.30 ja naapurusto saanee kuunnella aamuherätyksenään kauniita, runollisia ja herkkiä suomalaisia kannustussanoja. Niitä sellaisia jotka nyt jääkiekkokatsomoon yleensä kuuluvat. ;)