I don't know what the future holds,
I don't know if I'll achieve my goals

I just know life's beautiful
maybe that's 'cause I'm living it on cruise control

Viime päivinä Spotifyssani on soinut ahkerasti tämä australialaisartisti 360:n kappale Live It Up. Varsinkin ylläoleva ote biisistä on pistänyt mut miettimään ja se mukailee pitkälti sitä ajatusmaailmaa mitä oon viime aikoina päässäni pyöritellyt, en tiedä yhtään mitä tulevaisuus tuo tullessaan mutta olen ainakin oppinut sen että jokaisesta hetkestä pitäisi nauttia. En haluaisi syytää blogia täyteen tällaisia vakavia ajatuksia mutta ne nyt tällä hetkellä ovat elämässäni niitä päälimmäisiä ja ajankohtaisimpia asioita. Liikaa mietittävää, liikaa järjesteltävää - aikaa päätösten tekoon on rutkasti mutta silti tuppaa ahdistamaan! En ole koskaan ollut ihminen joka luottaa siihen, että asiat kyllä järjestyvät. Elämänasenteeni on ollut ennemminkin sellainen "pessimisti ei pety" -tyyppinen... :')

Olen tälläkin viikolla huomannut ärsyyntyväni ihan typeristä asioista liittyen muun muassa mihinkä muuhunkaan, kuin töihin ja au pairina olemiseen. Vaikka on hölmöä kuluttaa energiaansa valittamiseen ja kitisemiseen, olen tänäänkin soittanut kolmelle eri ystävälle ja kaikille olen jostakin narissut. Nostan hattua niille tytöille jotka jaksavat tehdä tätä työtä pidempään kuin muutaman kuukauden sillä oma motivaationi on nyt pahasti hukassa - jos vain pystyisin niin palaisin oitis takaisin "normaaleihin töihin". Tästä negatiivisuuspuuskasta johtuen päätin listata tähän postaukseen muutamia asioita, joista olet kiitollinen tai joihin olen tyytyväinen elämässäni nyt.

 

1. Saan asua Australiassa

Niin no, tämä nyt on aika itsestäänselyys mitä tulee niihin positiivisiin asioihin. On ollut kliseisesti sanottuna mieltä avartavaa ja kasvattavaa asua toisella puolella maailmaa uudenlaisen kulttuurin keskellä. Olen saanut tavata ihania ihmisiä joista ensimmäisenä mieleen tulevat hostvanhempani. He toivottivat minut tervetulleeksi kotiinsa ja ottivat osaksi perhettään. Olen saanut nauraa heidän kanssaan monet naurut, poikia tietysti unohtamatta. Ilman tähän maahan tuloa en olisi myöskään tavannut Saaraa, Essiä tai niitä monia muita upeita tyttöjä joiden kanssa olen saanut aikaani tällä viettää. Olen nähnyt tästä maasta vasta murto-osan, mutta siihen asiaan tulee muutos toivottavasti pian.

Ja tämä kaupunki. Melbournea ei ole syyttä rankattu maailman asuttavimmaksi kaupungiksi. Joka kerta junan saapuessa Flinders Streetin päärautatieasemalle, olen hymyillyt itsekseni ja ajatellut miten etuoikeutettu olen ollessani täällä. Tiedän, ettei tämä kaupunki ole kohdellut kaikkia ystäviäni yhtä lämpimästi ja moni on lähtenyt täältä enemmän kuin mielellään - minulle tästä paikasta on kuitenkin muodostunut pikku hiljaa toinen koti. Kaupungissa riittää nähtävää, ruokailumahdollisuudet ovat loistavat ja kulttuuria ja urheilua löytyy moneen makuun.

2. Läheiset Suomessa

Olen saanut ilokseni huomata, että päivittäin ystävät ja perheenjäsenet Suomesta jaksavat muistaa olemassaoloni ja laittavat viestiä tai soittelevat. On tullut olo, että vaikka olen kaukana, ovat he silti lähellä. Tänään soittelin kolmen kuukauden tauon jälkeen erään läheisen ystäväni kanssa ja puhelun päätyttyä olin todella hyvällä tuulella. Hänen äänensä kuuleminen tuntui todella hyvältä ja hetkeksi unohdin sen tosiasian etten näe häntä tai monia muita rakkaita ihmisiä vielä pitkään aikaan. Skype ja Facebook sun muut ovat aika ykkösjuttuja yhteydenpidossa. Ilman niiden käyttömahdollisuutta en olisi varmaan kestänyt kuukauttakaan täällä.

3. Uuden oppiminen

Tämä reissu on opettanut minulle paljonkin. Olen oppinut vaihtamaan vaipan ja ajamaan automaattivaihteista autoa. Siinäpä ne tärkeimmät, heh heh. Totta puhuen, mullahan ei ollut minkäänlaista kokemusta lastenhoidosta kun tulin tänne. Ja se lievästi sanottuna hirvitti, olin ennen au pair- pestiäni lukenut paljon auppariblogeja ja monissa mainittiin, ettei au pairiksi kannata lähteä ilman lastenhoitokokemusta. Minäpä lähdin ja olen huomannut olevani hommassa ihan hyvä. En tiedä tuleeko musta silti sittenkään opettajaa, sen aika näyttää.

Englannin kielitaitoni on myös kehittynyt. Olen oppinut harrastamaan hieman small talkia ja muutamaan kertaan olen saanut kuulla, että puheessani on jo havaittavissa australialaista aksenttia. Lyhennän lauseita aussityyliin ja ostin tänään itselleni ensimmäiset varvastossuni (täällähän niitä käyttävät siis kaikki). Onko tämä "aussiutuminen" hyvä juttu vai ei... Luultavasti ei. ;)

4. Tulevaisuus! 

Suomesta lähtiessäni suljin muutamia ovia, mutta täällä niitä on auennut useita uusia. On vaatinut rohkeutta antaa näiden uusien mahdollisuuksien viedä mukanaan mutta tähän asti se on todellakin kannattanut. Kesä on tulossa, jouluksi ja uudeksi vuodeksi on suunnitelmat selvillä ja ensi vuoden alkupuolikin vaikuttaa oikein mukavalta. Kaikki muu on kuitenkin auki ja se todellakin pelottaa. Silti en voisi olla tällä hetkellä tyytyväisempi siitä puoli vuotta sitten tekemästäni päätöksestä, että lähden tänne.

 

No mutta, jospa mä ensi kerralla saisin tänne kirjoitettua jotain vähän kevyempää settiä! Huomenna lähdetään Aaronin kanssa vielä mulle arvoituksena olevaan kohteeseen päiväksi. Mulla ei ole mitään hajua mitä mun pään menoksi on juonittu, mutta innolla odotan mitä henkilökohtainen turistioppaani on tällä kertaa keksinyt!

Joulupaniikkia pukkaa (not)

Heippa! Tajusin tänään että jouluun alkaa olla aikaa tasan kuukausi. Suomessa tähän aikaan vuodesta olisin jo viritellyt asuntoon joulukoristeita ja kynttilöitä ja kuluttanut Spotifyn joululaululistat puhki, mutta täällä joulun tulo on päässyt yllättämään pahasti. Pahoitteluni siis teille kaikille rakkaille siellä Suomessa, joululahjoja tuskin tänä vuonna tulee sillä huhupuheiden mukaan paketit olisi pitänyt lähettää jo marraskuun puolivälissä täältä sinne pohjoiseen. Tänä vuonna nyt näin. Joulun aikaan liittyy paljon kaikkea jota kaipaan Suomesta - kaupassa työskennellessäni joulu oli erityisen kiireistä aikaa ja joulunalusviikkoa odotettiin vähän kauhunsekaisin tuntein. Viime vuosina sai jännityksellä seurata, tuleeko lunta vai ei. Ja vaikken uskonnollinen ihminen olekaan, kävin parina edellisvuotena laulamassa kauneimpia joululauluja Keravan kirkossa. Nämä kaikki jäävät nyt tänä vuonna väliin. Vaikka viime vuoden joulu poikkesi aikaisemmista jonkin verran edellisvuosiin verrattuna, tulee tämä joulu olemaan ehdottomasti vielä poikkeuksellisempi. Niin minulle, kuin perheellenikin. 

Joulusuunnitelmat ovat kuitenkin vielä hieman auki. Olen saanut kutsun "appivanhempien" luokse viettämään joulua ja hostperheeni on lähdössä ilmeisestikin hostisäni äidille Canberraan. Tuntuu jotenkin oudolta ettei sitä omaa perhettä ole tänä jouluna ympärillä ollenkaan. Pitäisi mennä vieraiden ihmisten luokse ehkä vuoden perhekeskeisimpänä juhlapyhänä. Toisaalta olen saanut sen käsityksen, ettei Australiassa joulu ole samalla lailla rauhoittumisen ja hiljentymisen aikaa kuin Suomessa. Täällä ihmiset tuntuvat keskittyvän enemmän juoma- kuin ruokapuoleen ;) 

Se nyt joulusta vähäksi aikaa. Viikonloppu meni taas liian nopeasti ja kurja, tylsä maanantai koitti. Perjantaina pädyin lähtemään hostäitini ja hänen ystäviensä kanssa vähän tuulettumaan ja minnekäs muuallekaan sitä päädyttiin kuin surullisen kuuluisaan Frankstonin yöhön. Koska seurueeni koostui 30-40 vuotiaista naisista, oli kohteenamme The Deck jonne olin jo kerran yrittänyt päästä sisään huonolla menestyksellä. Paikkaan ikärajana on 28 vuotta, tällä kerralla pääsin sisään hieman iäkkäämmän seurani turvin ja minusta ja passistani otettiin kuvat kaiken varalta mikäli nuori ja vastuuton suomalaisnainen päättää pistää paikat palasiksi. Näin ei kuitenkaan käynyt ja ilta oli oikein onnistunut.

Lauantaina näin Aaronia keskustassa ja illallisen jälkeen paineltiin kotiin nukkumaan ja valmistautumaan sunnuntain Johnston streetin festivaaleja varten. Sunnuntain sää oli lähes täydellinen ja päivä kului mukavissa merkeissä sangriaa juoden.  Kotiin mennessäni sain tosin taas kokea Australian julkisen liikenteen toimimattomuuden - normaalisti yhden tunnin matkaan meni sunnuntai-iltana kaksi tuntia rautatietöiden takia. No, ainakaan täällä ei talvi pääse yllättämään junaliikennöitsijöitä. Sen sijaan aina yllätyksenä on, millä asemalla pitää vaihtaa kulkuneuvoa ja kuinka monta vaihtoa saa yhden matkan aikana tehdä. Alla vielä muutamat kuvat eiliseltä, minä lähden nyt nukkumaan!

 

Elämme jännittäviä aikoja, ystävä hyvä

Heippa! Taas on aika kulunut nopeasti sitten viimeisen blogijulkaisun. Kulunut viikko on ollut työntäyteinen, olen tehnyt pitkiä päiviä mutta pojat ovat sentään hieman tasoittuneet edellisviikosta. Ajatus tahtoo silti harhailla jo ensi vuoden puolelle ja siihen, kun au pair -pestini päättyy. Jotain pientä suunnitelmaa olen jo kehitellyt päässäni ensi vuodelle ja hyvältä se nyt ainakin ajatuksen tasolla vaikuttaa. Toteutuminen on sitten taas ihan toinen juttu - näköjään koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Minä, joka vannoin ettei Australiasta mitään miestä löydy enkä minä ainakaan mitään kakkosvuoden viisumia haaveilekaan tekeväni, olen ajautunut parisuhteeseen aussin kanssa. Ja selailen "sillä silmällä" farmipaikkojen tarjontaa. Kas näin kääntyy takki, ja takki kääntyy näin!

Huomenna olisi helppo päivä tiedossa, tämän päivän pitkää työrupeamaa kompensoidaan huomisella lyhyellä vuorolla ja pääsen vapaille jo puoliltapäivin. Mitään ihmeellisiä suunnitelmia ei perjantain varalle ole, mikä on poikkeus - tuntuu, että viimeiset viikonloput olen juossut milloin missäkin pää kolmantena jalkana. Ei sillä että valittaisin! Lauantai-iltana suuntaan keskustaan ja sunnuntaina pitäisi käydä katsastamassa Johnston Streetin Fiesta, eli jonkintyyppiset espanjalaiset karnevaalit. Voin jo kuulla sangriakannujen kilinän!

Edellisviikonloppu meni osaltani jännittävissä tunnelmissa sillä tapasin Aaronin perhettä ja ystäviä. Viimeisen päälle jännittäjänä olin kauhusta kankeana kun astelin vastaanottokomitean eteen, mutta kaikki sujui loppujen lopuksi hyvin enkä tainnut päästää sammakoita suustani. Ihan kuin seurustelukumppanin vanhempien tapaaminen ei muutenkin olisi aivan törkeän kuumottavaa, toi lisämausteensa tapaamiseen tietenkin mulle vieraamman kielen käyttö. Vaikka englannin puhuminen sujuu jo ihan hyvin eikä perus kanssakäymisessä tarvitse ajatella jatkuvasti mitä täytyy sanoa, sain Aaronin vanhempien kanssa jutellessani kiinnittää erityistä huomiota ulosantiini. Hyvä ensivaikutelmahan on kaikkein tärkein?

 

Olin aina ajatellut, etten osaisi "seurustella englanniksi". En koskaan kuvitellut että kielitaitoni riittäisi ulkomailla asumiseen ja vieraalla kielellä työskentelyyn. Saatika sitten solmimaan ihmissuhteen toista kieltä puhuvan ihmisen kanssa. Toisinaan huomaan, että joku "hyvä läppä" jää sanomatta, koska en osaa sitä kääntää englanniksi. Se saa minut turhautumaan ja joskus tuntuu jopa siltä, etten saa täysin persoonaani esille. Kielitaidon kehittyessä tällaisistakin pikku ongelmista pääsee varmasti yli, mutta surkean huumorin ystävänä viljelisin mauttomia vitsejäni mieluusti jo nyt.  Yritin selittää tällä hetkellä Suomessa kovassa huudossa olevaa kuha-meemiä miesparalle mutta eihän tuo monine merkityksineen hänelle auennut. Annettakoon se anteeksi.

Eilen vietin vapaata iltapäivää keskustassa ja illalla kävin tsekkaamassa Queen Victoria Night Marketin. Kyseessä on iso tori/markkinatapahtuma, jossa oli tarjolla paljon käsitöitä, vaatteita, livemusiikkia ja ennenkaikkea hyvää ruokaa. Pari tuntia meni alueella äkkiä ja jollain ihmeen kaupalla vältyin ostamasta mitään tällä kertaa.
 

Au pair on nyt vähän väsynyt

Viikonloppu, tule ja pelasta minut! Pojat ovat olleet tällä viikolla jokseenkin kiukkuisia. Huono tuuli on tarttunut koko perheeseen ja tämä viikko on tuntunut yhdeltä taistelulta päivästä toiseen. Usko on meinannut loppua ja kärsivällisyyteni ja lyhyehkö pinnani on ollut koetuksella. Olen saanut tapella keskustella nuorten miehenalkujen kanssa muun muassa siitä, onko viisasta laittaa pehmoleluja mikroon ja kannattaako kylpyyn viedä paristokäyttöisiä leluja. Olemme kinastelleet rakentavasti keskustelleet siitä ettei toisen säästöpossusta viedä rahaa, eikä kauppaan ole soveliasta mennä ilman housuja. Torstai oli kuitenkin toivoa täynnä ja tänään on ollut vähän tasaisempi päivä, onneksi. Ilta on mennyt leppoisasti lapsenvahtina ollessa, hostvanhemmat ottivat ja lähtivät tsekkaamaan uusimman Bondin leffateatteriin.

Kiukkuamisista huolimatta on viikko mennyt yllättävän nopsaan. Aika kuluu ja kuluu, kohta olen ollut täällä jo kolme kuukautta mikä tarkoittaa sitä, että reissuni alkaa olla lähes puolessavälissä. Hyi. Tuon kirjoittaminen tuntui melko pahalta. Kohta on joulu, sitten vaihtuu jo vuosi. Olin ennen tänne tuloa luvannut itselleni (ja kaikille läheisille), että kouluun on päästävä vuonna 2016. Nyt en ole enää ollenkaan niin varma. Niin tärkeää kuin koulutuksen hankkiminen onkin, ei mulla ole vielä kiire. Onpas. Eipäs. Saan täällä jatkuvasti kuulla olevani "niin nuori", "ei sulla ole kiire mihinkään". En tiedä onko ero kulttuurissa vai missä, mutta täällä mulle jankutetaan että nyt pitää elää ja kokea. Mene, näe, elä täysillä, matkusta, tee mitä lystäät. Suomessa sen sijaan olen kuunnellut "mene kouluun, hae sinne, hae tänne, mene kokeisiin, lue, lue ja lue vielä lisää" -mantraa. Suomessa uusia ihmisiä tavatessa kysytään: "opiskeletko jossakin, jos et, mitä aiot opiskella?". Australiassa ollessani minulta on kysytty sen sijaan: "mitä aiot tehdä tulevaisuudessa, aiotko matkustella lisää?". Näillä lauseilla ja ajattelutavoilla on suuri ero.

Olen yrittänyt täällä opetella myös sen kuuluisan hetkessä elämisen taidon. Luulin aiemmin, että osasin nauttia juuri tästä kuluvasta hetkestä, mutta ehei. En osannut. Olen pitkään elänyt elämääni sen mukaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen odottanut viikonloppua, vapaapäivää, lomaa. Joitakin tiettyjä juhlia, festareita tai baari-iltaa. Eikä siinäkään kai mitään väärää ole, ongelma on siinä etten ole nauttinut siitä arjesta mitä olen elänyt. Viikonloppuna heräsin tosissani tähän vinksahtaneeseen ajattelutapaani - jo perjantai-iltana ajattelin, että kohta viikonloppu on ohitse ja taas täytyy palata arkeen ja rutiiniin. EI NÄIN. Juuri tämä tylsä hetki tässä on arvokas. Olen yrittänyt sitä pojillekin selittää, ei aina tarvitse olla kivaa ja hauskaa. Toisinaan olen miettinyt, että au pair on joillekin  perheille sellainen "hauskuuden ehtymätön kaivos", joka viihdyttää lapsia jatkuvasti ja yrittää pitää tylsät hetket loitolla.

No, se siitä totisuudesta. Mulla taitaa olla liikaa aikaa kun ehdin vaivata päätäni tällaisilla ajatuksilla. Ajatuksissani ovat olleet jälleen kerran rakkaat Suomen- ystäväni, yksi parhaista ystävistäni viettää tupareitaan huomenna ja sattuneesta syystä en harmikseni pääse mukaan. Pikkujoulukausi alkaa olla Suomessa parhaimmillaan ja ensilumenkin aika alkaa olla käsillä. Voihan Suomi. Kyllä sinne hieman ikävä on. Viikonloppuna kuulin uutisissa puhuttavan Helsingin olympialaisista ja joistakin löydetyistä mitaleista. Taisin hihkaista seuralleni, että hei, kato kato! Ne puhuu Suomesta. Sain hämmentyneen katseen osakseni ja kehotuksen hengittää syvään ja jatkaa aamiaisen syömistä. Mutta kun. Minun Suomeni. Saa nähdä kuinka isänmaalliseksi itsenäisyyspäivä minut saa.

Ps. Tämän kerrassaan ankean ja tosikkoluontoisen postauksen kuvat ovat peräisin Phillip Islandilta ja San Remosta, jossa vierailin viikonloppuna miellyttävän aussiseuralaisen kanssa. (Sori äiti).

 

Uusia tuttavuuksia ja hyvästejä

Terve! Vauhdikas viikko takana, onneksi se alkaa olemaan jo lopuillaan. Jonkinasteinen lomamoodi jäi pahasti päälle viikonlopun jälkeen ja mukautuminen rutiineihin on ollut tuskaa. Tiistaina sai kuitenkin nauttia taas yhdestä hieman erikoisesta vapaapäivästä, kun koko Victorian osavaltio pysähtyi vuotuisen Melbourne Cupin takia. Kyseessä on eteläisen pallonpuoliskon suurin laukkakilpailu, joka nimensä mukaisesti käytiin täällä Melbournessa Flemingtonin laukkaradalla. Päälähdön voitti historiassa ensimmäistä kertaa naisjockey, Michelle Payne, hevosella Prince of Penzance. Kilpailua seurattiin täällä meillä kotonakin suurella intensiteetillä ja vedonlyöntiäkin joku vieraista harrasti.

Eilen keskiviikkona molemmat pojat olivat päivähoidossa osan päivästä joten mulle jäi vähän omaa aikaa päivällä. Kävin ties kuinka monennen kerran paikallisessa ostoskeskuksessa  kiertelemässä ja ihmettelemässä. Jotain vaatettakin tarttui taas mukaan ja lupasin itselleni, että mun on pakko heittää jotakin vanhaa pois. Muuten ei kotiinpaluusta tule yhtään mitään. Onneksi se ei ole vielä ajankohtainen ongelma...  Roudasin eilen vanhan matkalaukkuni tienviereen odottamaan noutajaansa - täällä kun kerran vuodessa on päivä jolloin romunsa saa viedä tien viereen ja jäteauto ottaa kyytiinsä kaiken moskan ilman erillistä korvausta. Mulla ei ole mitään hajua millä nimellä tätä päivää kutsutaan, mutta hiton hyvä idea se on! Autotallin saa siivottua turhasta tavarasta ja niiden viennistä kaatopaikalle ei tarvitse murehtia. Tienvieret tosin näyttävät aika törkyisiltä tällä hetkellä, löytyy autonraatoa, sänkyä ja vaikka mitä.

Koska viikonlopun kynnyksellä tässä jo melkein ollaan, voisin palata viime viikonlopun tunnelmiin. Lauantaiaamu valkeni surkeassa säässä, vettä tuli ja ukkonenkin taisi jyristä. Mulla kello soi kuitenkin 6.30 sillä olin lupautunut lähtemään uusien aussituttavuuksien kanssa katsomaan Victoria Derbya yllämainitulle Flemingtonin radalle. Olin edellisenä päivänä metsästänyt hiki hatussa mekkoa Melbournen kauppakeskuksista heikolla menestyksellä, ja jouduin häpeäkseni turvautumaan tuttuun Hennes & Mauritziin. Henkkamaukka ei petä koskaan eikä tälläkään kerralla tarvinnut lähteä tyhjin käsin, simppeli nätti valkoinen mekko valikoitui derby dayn asukseni. Vuosittain kyseisessä kilpailussa teemana on pukeutua mustaan ja/tai valkoiseen ja pitihän etikettiä noudattaa.

 

Ennen radalle menoa nautimme tuhdin aamiaisen keskustassa. Paikan nimeä en kuollaksenikaan muista, mutta pienellä sivukujalla oli kymmeniä pieniä kahviloita ja ravintoloita jotka kuhisivat elämää. Suomalaistytölle aimo annos Melbournelaista kahvilakulttuuria oli aika kiva elämys, harmittaa etten tullut ottaneeksi kuvia. Kävin myös hyvästelemässä Saaran hostellilla, hän lähti harmikseni Perthiin kohti uusia haasteita. <3

Pääsin myös ihmettelemään ihan oikean kasinon menoa!

 Flemingtonin laukkarata oli paljon suurempi kuin aikaisempi tuttavuuteni, Caulfieldin rata. Ihmisiä oli silmänkantamattomiin ja katsomo oli valtava. Ensivaikutelma Flemingtonista ei ollut yhtä hyvä kuin Caulfieldista, tuntui että alue oli aivan liian täyteen ahdettu enkä olisi ilman paikallisia oppaitani tiennyt mihin suuntaan porteilta lähteä. Sain tutustua noin kymmeneen aussinuoreen ja pakko kyllä sanoa, että täällä porukan uusi ihminen osataan ottaa vastaan aivan erityisellä lämmöllä. Kun edelliskerralla muiden au pairien kanssa laukkakisoissa ollessani minulla oli hieman ulkopuolinen olo, oli nyt aivan päin vastoin. Kilpailuiden jälkeen suunnattiin Yarra Riverin varrelle The Atlanticiin syömään ja ehkä myös hieman juomaan. Mennyt viikonloppu oli ehdottomasti paras tähänastisista Melbournessa, vaikkakin myös hieman haikea hyvästien johdosta.