Au pair on nyt vähän väsynyt

Viikonloppu, tule ja pelasta minut! Pojat ovat olleet tällä viikolla jokseenkin kiukkuisia. Huono tuuli on tarttunut koko perheeseen ja tämä viikko on tuntunut yhdeltä taistelulta päivästä toiseen. Usko on meinannut loppua ja kärsivällisyyteni ja lyhyehkö pinnani on ollut koetuksella. Olen saanut tapella keskustella nuorten miehenalkujen kanssa muun muassa siitä, onko viisasta laittaa pehmoleluja mikroon ja kannattaako kylpyyn viedä paristokäyttöisiä leluja. Olemme kinastelleet rakentavasti keskustelleet siitä ettei toisen säästöpossusta viedä rahaa, eikä kauppaan ole soveliasta mennä ilman housuja. Torstai oli kuitenkin toivoa täynnä ja tänään on ollut vähän tasaisempi päivä, onneksi. Ilta on mennyt leppoisasti lapsenvahtina ollessa, hostvanhemmat ottivat ja lähtivät tsekkaamaan uusimman Bondin leffateatteriin.

Kiukkuamisista huolimatta on viikko mennyt yllättävän nopsaan. Aika kuluu ja kuluu, kohta olen ollut täällä jo kolme kuukautta mikä tarkoittaa sitä, että reissuni alkaa olla lähes puolessavälissä. Hyi. Tuon kirjoittaminen tuntui melko pahalta. Kohta on joulu, sitten vaihtuu jo vuosi. Olin ennen tänne tuloa luvannut itselleni (ja kaikille läheisille), että kouluun on päästävä vuonna 2016. Nyt en ole enää ollenkaan niin varma. Niin tärkeää kuin koulutuksen hankkiminen onkin, ei mulla ole vielä kiire. Onpas. Eipäs. Saan täällä jatkuvasti kuulla olevani "niin nuori", "ei sulla ole kiire mihinkään". En tiedä onko ero kulttuurissa vai missä, mutta täällä mulle jankutetaan että nyt pitää elää ja kokea. Mene, näe, elä täysillä, matkusta, tee mitä lystäät. Suomessa sen sijaan olen kuunnellut "mene kouluun, hae sinne, hae tänne, mene kokeisiin, lue, lue ja lue vielä lisää" -mantraa. Suomessa uusia ihmisiä tavatessa kysytään: "opiskeletko jossakin, jos et, mitä aiot opiskella?". Australiassa ollessani minulta on kysytty sen sijaan: "mitä aiot tehdä tulevaisuudessa, aiotko matkustella lisää?". Näillä lauseilla ja ajattelutavoilla on suuri ero.

Olen yrittänyt täällä opetella myös sen kuuluisan hetkessä elämisen taidon. Luulin aiemmin, että osasin nauttia juuri tästä kuluvasta hetkestä, mutta ehei. En osannut. Olen pitkään elänyt elämääni sen mukaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen odottanut viikonloppua, vapaapäivää, lomaa. Joitakin tiettyjä juhlia, festareita tai baari-iltaa. Eikä siinäkään kai mitään väärää ole, ongelma on siinä etten ole nauttinut siitä arjesta mitä olen elänyt. Viikonloppuna heräsin tosissani tähän vinksahtaneeseen ajattelutapaani - jo perjantai-iltana ajattelin, että kohta viikonloppu on ohitse ja taas täytyy palata arkeen ja rutiiniin. EI NÄIN. Juuri tämä tylsä hetki tässä on arvokas. Olen yrittänyt sitä pojillekin selittää, ei aina tarvitse olla kivaa ja hauskaa. Toisinaan olen miettinyt, että au pair on joillekin  perheille sellainen "hauskuuden ehtymätön kaivos", joka viihdyttää lapsia jatkuvasti ja yrittää pitää tylsät hetket loitolla.

No, se siitä totisuudesta. Mulla taitaa olla liikaa aikaa kun ehdin vaivata päätäni tällaisilla ajatuksilla. Ajatuksissani ovat olleet jälleen kerran rakkaat Suomen- ystäväni, yksi parhaista ystävistäni viettää tupareitaan huomenna ja sattuneesta syystä en harmikseni pääse mukaan. Pikkujoulukausi alkaa olla Suomessa parhaimmillaan ja ensilumenkin aika alkaa olla käsillä. Voihan Suomi. Kyllä sinne hieman ikävä on. Viikonloppuna kuulin uutisissa puhuttavan Helsingin olympialaisista ja joistakin löydetyistä mitaleista. Taisin hihkaista seuralleni, että hei, kato kato! Ne puhuu Suomesta. Sain hämmentyneen katseen osakseni ja kehotuksen hengittää syvään ja jatkaa aamiaisen syömistä. Mutta kun. Minun Suomeni. Saa nähdä kuinka isänmaalliseksi itsenäisyyspäivä minut saa.

Ps. Tämän kerrassaan ankean ja tosikkoluontoisen postauksen kuvat ovat peräisin Phillip Islandilta ja San Remosta, jossa vierailin viikonloppuna miellyttävän aussiseuralaisen kanssa. (Sori äiti).