Tämä postaus on omistettu kaikille ihanille ystävilleni siellä Suomessa. Ja yhdelle Sveitsin-karkulaiselle. Läksiäisissäni mulla oli aikeissa pitää pieni puhe (keneltä lie oon kyseisen tavan oppinut, blogia lukevat sukulaiset ja perhetutut taitavat tietää). Jostakin kumman ujouspuuskasta johtuen en sitä koskaan saanut pidettyä, joten tässä teille muutama sana. Kuvituksena upeita otoksia juurikin niistä läksiäisistä, joista en muistanut blogiin edes sen kummemmin kirjoittaa.

 

Täällä vietettyjen kahden kuukauden aikana oon tajunnut sen, miten upean porukan oon onnistunut kokoamaan ympärilleni. Tai oikeastaan sen miten upeaan porukkaan olen päässyt osalliseksi. Ollaan kaikki tosi erilaisia persoonia, mutta silti hyvin samanlaisia elämänarvoiltamme, huumorintajultamme ja ajattelutavaltamme. Monesti saadaan kuulla ulkopuolisilta jo vähän surullisen kuuluisasta mauttomasta huumoristamme - ihan joka jamppa ei sitä ymmärrä ja joskus joudun kysymään itseltänikin että milloin me oikein kasvetaan aikuisiksi. Vähintään 50% käymistämme WhatsApp -keskusteluista on täysin painokelvotonta tavaraa enkä aio antaa esimerkkiä rakkaan äitini silmiä säästääkseni. Yhtään täällä tapaamiani upeita tyttöjä väheksymättä on pakko myöntää, että ehkä siinä Lopen juomavedessä on jotain.. ;)
 

Seitsemän kuukautta on pisin aika jonka olen koskaan ollut teistä rääväsuista erossa. Niin mauttomalta ja uskomattomalta kuin se kuulostaakin, olen täällä ollessani ikävöinyt jopa niitä lukuisia Up- iltoja joista hyvin harvoista jäi mitään kerrottavaa jälkipolville. Siitä huolimatta että asutaan eri puolilla eteläistä Suomea, ollaan aina löydetty aikaa kerääntyä yhteen paikkaan säännöllisin väliajoin. Kerava-Hämeenlinna -väliä on rassattu muutamaan otteeseen kolmen vuoden aikana mutta kaikki ne autossa vietetyt tylsät kilometrit ovat silti sen kaiken ajan arvoiset.

Yhden aika rankan kääntöpuolen oon saanut kokea tässä au pairina olemisessa. Ihmiset joihin tutustuu, häviävät silmänräpäyksessä vaihtaessaan perhettä ja pahimmassa tapauksessa lähtevät tuhansien kilometrien päähän. Sosialisoitua täytyy jatkuvasti (suomalaiselle luonteelle joskus aika rankkaa ;D) ja uusia ystäviä on löydyttävä saadakseen tästä kokemuksesta mahdollisimman paljon irti. Tilanne on esimerkiksi vaihto-oppilaana olemiseen verrattuna todella erilainen. Täällä väistämättä tulee tutustuttua pääasiassa vain muihin au paireihin ja työn luonteen huomioiden ei ole ihme, että vaihtuvuus tytöissä on suurta. Aina uuden tuttavuuden tavatessaan tulee miettineeksi, milloin tällekin ihmiselle joutuu sanomaan hyvästit. Teistä Suomessa olevista höpönassuista mun ei tarvitse stressata. Teihin voin luottaa ja voin uskoa siihen että te ette karkaa minnekään. Oon aika varma, että kymmenen vuoden päästä voin sanoa samoin. <3

Pusuja teille!

Rankka työ vaatii rankat huvit

Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus kun viimeksi avasin Bloggerin. Tosiasiassahan siitä on vasta viikko. Kuluneet päivät ovat kuitenkin olleet melko tapahtumarikkaita - mitään en ole tehnyt mutta kauheasti on tuntunut tapahtuvan! Saara oli meillä muutaman päivän viikolla ja perjantaina lähdettiin käymään ensimmäistä (ja hyvin todennäköisesti viimeistä) kertaa Frankstonin yöelämässä. Paljon hyvää sanottavaa ei tuosta reissusta jäänyt, Frankston tarjosi lähinnä hyvin epämääräisiä kanssajuhlijoita ja kummallisia baareja. Loppujen lopuksi päädyttiin pelaamaan ehkä historian surkein biljardipeli paikalliseen bilispaikkaan. Ja siitä Uber-taksilla kotiin. Viime viikon aikana käytin kolmeen kertaan tuota Suomessa vähän kyseenalaisena pitämääni palvelua. Kyllä kannatti, matkoissa säästää 5-10 dollaria normaaliin taksiin verrattuna ja kaikki uber-kuskit joiden palvelua käytin, olivat kohteliaita ja asiansa hyvin osaavia.

Lauantaina yövyttiin Saint Kildassa ja lähdettiin viettämään iltaa Barkly hotellin baariin. Poikettiin Suomityttöjen kanssa paikallisten suosimalla Chapel Streetillä ennen varsinaisiin juhliin menoa. Chapel street on täynnä kivoja pieniä pubeja ja baareja jotka omien kokemuksieni mukaan ovat todellakin parempia paikkoja tavata paikallisia kuin keskustan yökerhot. Melbournessa aktiivisesti toimiva Newbies International järjesti Barklyn rooftop -baarissa Great Gatsby- teemaiset juhlat,  teemasta en kyllä nähnyt vilaustakaan koko iltana mutta eipä se juhlijoita haitannut. Ihan onnistunut ilta kuitenkin, mukavaa seuraa ja kivoja ihmisiä.

Sunnuntaina me reippaat suomalaiset lähdettiin Richmondissa sijaitsevaan Ikeaan aamupalalle tanskalaisvahvistuksen kanssa. Koti-ikävä iski heti kun astelin sisään Ikean tuttujen huonekalujen pariin - kynttiläosaston tuoksu oli aivan samanlainen kuin Vantaan Ikeassa. Edellisillasta väsyneitä juhlijoita ei tällä kertaa mööpelit kiinnostaneet vaan painelimme yläkerran ravintolaan nauttimaan mitä muutakaan, kuin NIITÄ LIHAPULLIA! Enpä ole koskaan ollut yhtä innoissani Ikean ruoasta. Loppupäivä meni kaupunkikierrosta tehdessä ja taas pääsin ihmettelemään Melbournen tunnelmaa. Miljoonakaupunkikin voi olla leppoisa, sen olen täällä ollessani oppinut.

Pahoittelut kuvattomuudesta, kertakaikkiaan mitään julkaisukelpoista ei ole tällä viikolla kameraan tai puhelimeen tallentunut. Lauantaina menen seuraamaan Victoria Derbya Flemingtonin laukkaradalle ja sen jälkeen Halloweenin viettoon. Tämä ilta menee lapsia vahtiessa kun hostvanhemmat lähtevät viettämään ansaittua yhteistä aikaa Neil Diamondin konserttiin. Perheestä puheenollen, muuttoa ei tule joten jään Frankstonin katuja kuluttamaan. Ja ihan hyvä niin. :) Käytiin myös hostäidin kanssa eilen "se" keskustelu, he haluaisivat että jään ainakin helmikuuhun asti ja minähän lupasin!

Caulfield cup day!!

Kuukausi sitten havahduin siihen, että lähistöllä on suuri laukkarata jossa järjestetään ihan oikeita laukkakilpailuita suuren maailman malliin. Päässäni pyöri vain yksi ajatus: tuonne on päästävä! Laukkakilpailussa käyminen on ollut yksi unelmistani siitä asti, kun luin ensimmäisen hevoskirjakerhosta tulleen laukkahevostalli- aiheisen kirjan. Tuntemistani au paireista ei oikein kukaan jaksanut innostua ideasta , mutta onnekseni ryhmä muita au paireja lähistöltä oli menossa kisoja katsomaan Caulfieldin laukkaradalle BMW Caulfied Cupiin.

Koska laukkakilpailut tuntuvat olevan ennemminkin paremman väen muotinäytös kuin hevostapahtuma, piti minunkin (yrittää) tälläytyä viimeisen päälle. Ostin Targetista halvahkon hiuskoristeen ja yritin näyttää mahdollisimman elegantilta - vaikka pukeuduin siistiin mekkoon, olin selvästi alipukeutunut kulkiessani radan ympäristössä. Vastaan tuli toinen toistaan suurempia hattuja ja hiuskoristeita käyttäviä leidejä, jotka olisivat voineet olla suoraan muotiviikoilta karanneita malleja. Tunnelma kilpailuissa oli samalla hienostunut, mutta kuitenkin hyvin rento. Jokaisella tuntui olevan kuohuviinilasi kädessä ja jokunen hyvinkin humaltunut herrasmes tuli nähtyä. Naisilla alkoi näkyä päivän edetessä katkenneita korkoja, repsottavia mekonhelmoja ja vähän-sinne-päin olevia hattuja. Tulin siihen tulokseen, että laukkakilpailuihin mennään täällä ensisijaisesti vetämään kännit.

Vedonlyönti on myös toki suuressa asemassa laukkakilpailuissa. Veikkauspisteitä oli joka kulman takana ja sisätiloissa oli jopa pelikoneiden tyyppisiä automaatteja, jonne pystyit rahojasi syöttämään jonkin hevosen puolesta.  Kokeilimme saksalaisen au pairin Annetten kanssa myös onneamme päälähdössä, mutta kumpaakaan ei onnistanut. Valitsin veikkaamani hevoset puhtaasti nimien perusteella. Ei kannattanut. Lähtöjä oli kaikkiaan kymmenen, joista yhdeksäntenä itse Caulfield Cup- lähtö jonka voitti ennakkosuosikki, Mongolian Khan.

Kertakaikkiaan päivä oli hyvin onnistunut. Aurinko paistoi ja muut au pairit olivat mukavaa seuraa. 6 tuntia auringossa tuntui kuitenkin ihollani tänään ja kuten alimmasta kuvasta näkyy, iho punoittaa hieman ja rusketusrajoja ei tarvitse etsiä suurennuslasin kanssa. Jollakin tapaa laukkakilpailukokemus jäi vähän valjuksi kun vertaa vaikkapa Riihimäen kesäraveihin. Tai ehkä niitä kahta ei edes kannattaisi verrata. Kaikki kunnia kuitenkin Riksulle ja suomalaiselle raviurheilulle - en kaipaa Suomeen samanlaista pukeutumis- ja etikettipelleilyä. Tapahtuma oli toki hieno ja on hauskaa pukeutua parhaimpiinsa, mutta henkeen ja vereen hevosihmisenä tuntui kurjalta että hevoset olivat kovin pienessä roolissa koko päivänä.

Tänään vietimme perheen ja muutaman heidän ystävänsä kanssa iltapäivän grillaamisen merkeissä. Jotkut porukasta intoutuivat vääntämään mojitojakin, mutta itse jätin suosiolla moisen väliin. Huomenna alkaa taas uusi työviikko ja Australiassa oloa tulee täyteen kaksi kuukautta! :)

Phillip Island

Heip! Tähän postaukseen on luvassa kuvaoksennus, sillä vierailtiin sunnuntaina Saaran kanssa Phillip Island- nimisessä mestassa. Voitettiin joku viikko takaperin Newbies Internationalin Instagram- kilpailusta ilmainen pääsy jollekin heidän järjestämälleen retkelle ja päätettiin lähteä tsekkaamaan pingviineistään kuuluisa saari. Reissun hinta olisi ollut noin 110 dollaria sisältäen sisäänpääsymaksut ja bussikuljetuksen.

 

Koska Melbournen julkinen liikenne oli viikonlopun ajan poikkeustilassa laajoista rautatietöistä johtuen, piti meidän keksiä miten pääsemme aamulla keskustasta lähtevään retkibussiin. Julkisen liikenteen rumbaan ei tarvinnut kuitenkaan lähteä sillä Saaran hostäiti antoi meille ystävällisesti kyydin ensimmäiseen pysähdyspaikkaan, Moonlit Sanctuaryyn. Treffattiin muu retkiporukka ja lähdettiin kiertämään aluetta. Moonlit Sanctuary on pienehkö eläinpuisto, jossa pääsee näkemään kenguruita, wallabeja, koalia ynnä muita perinteisiä Australian eläimiä hyvin läheltä. Joihinkin pääsi jopa koskemaan - koalan hipelöinnistä ja yhteiskuvasta sen kanssa tuli kuitenkin pulittaa 15 dollaria (kyllä, pitihän se kokeilla ja siksi olenkin nyt en 15 dollaria köyhempi). Sisäänpääsy itse puistoon olisi ollut 18 dollaria. Vietettiin puistossa pari tuntia jonka jälkeen matka jatkui kohti Phillip Islandia.

Sää oli kohteessa vähän pilvinen, ja rannalla vietetty aika jäi suunnitelmista poiketen melko lyhyeksi. Ehdittiin Saaran kanssa napsimaan muutamat imelät rantaposekuvat, ja vaivattiin myös reissulla mukana ollutta kolmatta suomalaistyttöä muutaman yhteiskuvan verran. Ranta on nimeltään Woolamai beach ja kuulemma erittäin suosittu surffareiden keskuudessa. Yhtäkään kuumaa aussimiestä ei laineilla mun ja Saaran harmiksi ollut, joten tyydyttiin ihailemaan vain muuten kauniita maisemia Phillip Islandin pisimmällä rannalla.

Minä tynkäsormineni pilasin komean sydämen :D

Woolamai Beachilta matka jatkui Nobbies Centreen, jossa olisi varmasti voinut viettä pidemmänkin aikaa ihaillen maisemia ja bongaten hylkeitä. Tuuli kävi kuitenkin melko sietämättömäksi ja huonosti varustautunut suomalainen joutui antamaan periksi ja painumaan bussiin lämmittelemään. Hei, olen Australiassa, en mä tajunnut että tarvitsisin täällä toppatakkia ja pipoa.

 

 

Nobbies oli viimeinen pysähdyspaikkamme ennen varsinaista huipennusta, Penguin paradea Summerland beachilla. Paraatin tähdet ovat maailman pienimpiä lajinsa edustajia, sinipingviinejä. Ne rantautuvat merestä joka ilta pimeän tultua ja ihmiset ovat jo 1920- luvulta asti kerääntyneet ihmettelemään tätä tapahtumaa. Noin kahdeksan aikaan illalla alkoi tapahtua ja pingviinit taapersivat pienissä ryhmissä ylös merestä kohti pesiään. Valokuvaaminen oli ehdottomasti kielletty rannalla joten kuvia mulla ei niistä söpöläisistä ole. Kokonaisuudessaan Penguin parade oli ehkä pienoinen pettymys, rannalla ei juurikaan nähnyt mitään ja pingviinit olivat kovin kaukana katsomoista (ihmekös tuo). Tulipahan nyt tuokin nähtyä. :) Noin 21 aikoihin lähdettiin bussilla kotimatkalle kohti keskustaa.

Koska junat eivät vieläkään toimineet päästyämme cityyn, oli meillä Saaran kanssa edessä vielä pitkä kotimatka. Taisin päästä omaan sänkyyn yhden aikaan yöllä ja seuraavana aamuna kyllä huomasi edellispäivän olleen melko pitkä. Nyt työviikko on taas jo puolivälissä, loppuviikolle ei taida olla oikeastaan mitään ihmeempiä suunnitelmia. Sain maanantaina kuulla, että perheemme saattaa muuttaa pois Melbournesta mutta se varmistunee myöhemmin. Vähän ristiriitaisissa ajatuksissa mietin muuttoa, mutta kaikella on kai tapana järjestyä.

Ajatuksia au pairina olosta

Hellou! Kävin äsken lenkkeilemässä kolmenkymmenen asteen helteessä ja voin kertoa, ettei ollut parhaimpia päähänpistojani. Sain kuitenkin ulkoilmassa postausidean ja päätin toteuttaa sen nyt heti - ennen kuin inspiraatio häviää tai pieni ihmisen alku tulee koputtelemaan ovelleni leikkikaverin toivossa.

Oon viime aikoina jutellut paljon kavereiden kanssa tästä au pairina olemisesta. Tämän työn haasteista, hyvistä puolista, omista odotuksista koskien tätä aikaa Australiassa. Lähteminen toiselle puolelle maapalloa on suuri sijoitus, jollakin tapaa myös uhraus - minä luovuin omasta työpaikastani, asunnostani ja kaikesta tutusta ja turvallisesta tullakseni tänne hoitamaan vieraan perheen lapsia. Koska rahaa on uponnut matkaan, viisumiin ja vakuutuksiin, toivoisi jokainen saavansa mahdollisimman paljon irti tästä ajasta täällä.

Mitä odotuksia mulla sitten oli? Koska elämänasenteeni on vähän sellainen "pessimisti ei pety" -tyyppinen, ei mulla ollut oletuksia elämän täydestä muuttumisesta tai unelman elämisestä. Yritin lähteä matkaan jalat maassa: samanlaista se arki on täälläkin päin maailmaa. Pyykinpesua, ruoanlaittoa, siivoamista... Asioita joita ei välttämättä haluaisi tehdä mutta on pakko. Mä toivoin pääseväni perheeseen, jossa olen tasa-arvoinen perheenjäsen ja josta tulisi mulle se "toinen perhe". Tämä on mun kohdalla toteutunutkin enkä voisi olla tyytyväisempi.

Au pairina oleminen ei ole mikään helppo duuni. Toisinaan ei voisi vähempää kiinnostaa leikkiä samoja autoleikkejä poikien kanssa tai tekisi mieli sulkeutua omaan huoneeseensa karkuun huutavilta ja kiukuttelevilta lapsilta. Joissakin perheissä au pairia on kielletty komentamasta tai kasvattamasta lapsia, pitäisi vain ottaa vastaan kaikki sonta mikä lapsilta tulee. Sellaista ei kukaan jaksa pidemmän päälle. Au pair joutuu monesti niinsanotusti lasten likasangoksi - lapset kiukkuavat ja niskottelevat voimattomalle au pairille ja  kullannuput ovat jo sängyssä kun vanhemmat tulevat illalla kotiin. Helppoa ja mukavaa vanhemmille, mutta tuskaa au pairille. (Korostan siis, että omassa perheessäni asia ei ole näin, kaikki osallistuvat lasten hoitoon ja kasvattamiseen yhtä paljon.) Kyllähän tästä toki maksetaan ja ruoan sekä oman huoneen saa kaupan päälle, joskus korvaus ja päivittäisen työn määrä eivät kuitenkaan ole tasapainossa.

Joillekin tällainen elämä on liian rankkaa. Perhe ei ole sitä mitä on annettu ymmärtää tai au pairina toimiminen ei vain ole se oma juttu. Kaikille tämä ei sovi. Mulle tämä on kuitenkin ainakin tähän asti ollut paras ja helpoin tapa tutustua uuteen kulttuuriin ja uuteen maahan. Kotiin saa aina tulla ja jos on joku hätä, ovat hostvanhemmat aina tavoitettavissa. Jos tällaista turvallista perhettä ei aupparilla ole, voi olo olla turvaton ja koti-ikävä iskeä todella nopeasti. Toisaalta toinen puoli on myös se oman yksityisyyden ja itsenäisyyden menettäminen. Au pair asuu vieraan ihmisen kodissa; yksi ystävistäni sanoikin hyvin että "tässä eletään jonkun toisen elämää, ei omaa". Oma huone toki löytyy, mutta lapset saattavat yrittää huoneeseen milloin vain ja omia rutiinejaan joutuu muuttamaan pystyäkseen elämään vieraan perheen kanssa samassa taloudessa.

Minun odotukseni ovat täyttyneet tähän mennessä täysin. Olen tavannut ihania ihmisiä ja perheen kanssa kaikki sujuu yhä - ainoa asia josta on tullut sanomista ovat vähän puutteelliset kierrätystaitoni... :D Tämäkin juttu on nyt opetettu kädestä pitäen. Suunnitelmissa on myös pari lyhyttä reissua viikonlopuille, niiden ajattelemisesta ja suunnittelemisesta saa energiaa joskus rankan arjen keskelle.

Grand final- viikonloppu

Rankka viikonloppu takana. Tämä sunnuntai on mennyt keräillessä itteäni sängynpohjalta. Mennyt viikko kului muuten rennoissa tunnelmissa, Käytiin Saaran kanssa pikku shoppailukierroksella josta mulle ei kyllä tarttunut mukaan mitään muuta kuin meikkijuttuja. Täällä vaatekaupat poikkeaa paljon Suomen tarjonnasta, olen törmännyt täällä vain Zaraan, H&M:iin ja Espritiin. Olen kuitenkin löytänyt lähiostoskeskus Baysidesta jo omat suosikki-rättikauppani. Vaatteiden hinnat eivät juurikaan poikkea Suomen hinnoista, euroiksi kääntäessä täällä on toki hieman edullisempaa.

Perjantai oli Victorian osavaltiossa public holiday, sillä seuraavana päivänä pelattiin Australialaisen jalkapallon finaaliottelu täällä Melbournessa. Grand final on yksi suurimmista urheilutapahtumista  täällä ja sen kyllä huomasi - television tarjonta kuluneella viikolla koostui erilaisista esigaaloista ja spekulointilähetyksistä siitä, kumpi joukkue voittaa. Kaupungissa järjestettiin paraateja ja baarit ja pubit olivat täynnä faneja. Pari ottelua "footya" katsoneena täytyy todeta, että peli on viihdyttävää seurattavaa ja fyysisyydessä ihan eri tasolla esimerkiksi tavallisen jalkapallon kanssa.

Tämän vuoden finaalissa pelasivat Hawthorn Hawks ja East coast Eagles.  Hostperheeni innokkaasti kannattama St. Kildan joukkue ei loppuotteluihin saakka päässyt, mutta peliä seurattiin silti suurella innolla ja isolla porukalla. Jonkinlainen vetokin meillä oli juhlijoiden kesken, mutta se, mistä vetoa loppujen lopuksi löimme, jäi minulle arvoitukseksi.

Kun juhlat saatiin täällä kotona loppusuoralle, oli aika lähteä jatkoille. Muut suomalaistytöt olivat menneet kaupunkiin jo edeltä ja tarkoituksena oli yöpyä yö hostellissa. Sinne minäkin suuntasin, aivan päärautatieasema Flinders streetin välittömässä läheisyydessä sijaitsevaan The Greenhouse backpackeriin. Yllätyin hostellin tasosta, sillä mielikuvissani olin aina ajatellut hostellit likaisiksi, epämääräisiksi pummien nukkumapaikoiksi. Huoneet olivat todella siistit ja peseytymistiloissa ei ollut ikäviä yllätyksiä. Hintakin oli kohtuullinen - 33 dollaria plus 10 dollarin pantti avainkortista. Hostellihuoneessamme oli lisäksemme yksi brasilialainen miesparka, joka joutui nukkumisen sijaan kuuntelemaan suomalaislauman juttuja.

Koska allekirjoittanut oli nauttinut alkoholia jo jokusen tunnin, eivät baarien nimet jääneet mieleen joissa vierailimme. Ilmeisen hauskaa oli tiettyyn pisteeseen asti kunnes oma mittani baarielämän suhteen täyttyi ja sain sillä hetkellä hyvältä tuntuneen idean. Hostellihuoneen sijaan päätin lähteä kotiin yöksi. Matkustin viimeisellä yöjunalla yhden aikaan takaisin Frankstoniin. Taksijonoon pääsin kahden jälkeen, ja hämmennyin kovasti katsoessani kelloa: 3.28. Vaivasin pitkään hieman hitaita aivosolujani kun mietin, mihin olin saanut tuhlattua yhden kokonaisen tunnin. Vasta taksissa mulle valkeni, että kellojen siirto oli tapahtunut sinä yönä enkä suinkaan ollut kadottanut ajantajua Frankstonin kauniilla juna-asemalla kuljeskellessani.

Taksijonossa juttelin poikaporukan kanssa, jotka olivat matkustaneet Perthistä asti katsomaan finaaliottelua. Heitä huvitti suuresti suomalaisuuteni ja se, että joku oli tullut vielä pidemmän matkan takaa Frankstoniin asti. Yksi pojista tiesi Duudsonit ja toinen osasi sanoa "hur mår du". Hänen harmikseen jouduin ilmoittamaan, että lause ei suinkaan ollut suomea. Näistä nuorukaisista kuoriutui oikeita herrasmiehiä, sillä he luovuttivat taksinsa minulle vaikka he olivat odotelleet paljon minua kauemmin. Väkisinkin tuli mieleeni parit taksijonokokemukset Suomesta - siellä en olisi voinut kuvitellakaan pääseväni kenenkään ohi jonossa. En, vaikka kuinka säälittävältä olisin näyttänyt.