See it's easy to ignore trouble / When you're living in a bubble

Heip! Nyt alkaa lähtöön olla tasan viikko. Työt loppuivat lauantaina ja jouduin jättämään haikeat hyvästit ihanille työkavereille. Yksi vaihe elämästä on nyt saatu päätökseen, ensimmäinen vakituinen työpaikka on jätetty taakse ja nyt vuorossa on kokeilla jotain aivan uutta ja erilaista. Ajattelin kirjoittaa tästä mun "prosessista", ja minkälaisia tunteita oon käynyt läpi viimeviikkoina.

Joillekin au pairiksi lähteminen voi olla helppoa. On ehkä matkustellut paljon jo nuoremmalla iällä tai pitänyt maailmanmatkailua aina jonkinlaisena itsestäänselvyytenä tulevaisuudensuunnitelmissa. Jonkin maan näkeminen ja kokeminen on ollut pitkäaikainen haave. Mulla motiivit lähteä au pairiksi on aika erilaiset; mun on yksinkertaisesti pakko saada pieni breikki tästä Suomessa olevasta elämästäni ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Oon niin kauan junnannut paikoillani, että irtiotto oli pakko tehdä ihan vaan oman mielenterveyden säilyttämiseksi! ;)

Vuorokauden aikana tunteet heittelee laidasta laitaan. Toisena hetkenä itkettää, toisena naurattaa. On ollut ehkä vähän pelottavaakin huomata, minkälaista vuoristorataa tässä käy omien ajatustensa kanssa. Pari hetkeä on ollut sellaisia, että olen halunnut tosissani perua koko homman ja palata takaisin vanhaan, tylsään ja turvalliseen elämääni. Sitten taas muistutan itseäni niistä asioista, miksi alunperin tein päätöksen lähteä toiselle puolelle maapalloa. Loppujen lopuksi oon itsestäni aika ylpeä.

Oon ollut aika ahdistunut siitä hoidettavien asioiden määrästä, mistä mun täytyy huolehtia ennen lähtöä. Tänään luulin hukanneeni passini ja käänsin jo muuttolaatikoita ympäri, kunnes älysin katsoa sängyn alle... Siellähän se. Oon satavarma siitä, että unohdan hoitaa jotakin tai jätän jonkun tärkeän paperin kotiin. Ai mikä stressi? Vatsa heittää ympyrää ja päätä särkee jatkuvasti. Ajatuskin pakkaamisesta ahdistaa. Nyyh. Uskon kuitenkin, että tulevaisuus näyttää tän kaiken sekoilun olleen vaivan arvoista.